"Paljonko kello on? Mikä päivä nyt on? Miksi istun tässä? Joko me vietiin koirat?" Kysymykset risteilivät päässäni, ajatukset yrittivät jäsentää hetkeä. Tarkistin kellonajan mikrosta, melkein kuusi. Edessäni tyhjä lautanen. Kyllä, koirat oli viety ja ruokittu, ja olimme ehtineet jo laittaa ja syödä omankin päivällisen. Sunnuntai. Huomenna on taas töitä. 

Aamupäivällä ollessamme koirien kanssa pitkähköllä kävelyllä minulla alkoi päänsärky, jota seurasi huimaus. Päässä tuntui painetta, yhtäkkiä silmien auki pitäminen sattui. Maailma tuntui epätodelliselta, liian kirkkaalta ja oudolta. Minun oli yhtaikaa kylmä ja kuuma, aurinkolasit ja sormikkaat tuntuivat ahdistavilta, takista oli päästävä eroon. 

"Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)»1) tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhat. Dissosiaatio voi joskus ilmetä myös ruumiillisina oireina, kuten dissosiatiivisina kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä." (Duodecim Terveyskirjasto)

Elämän erilaiset haasteet (kutsutaan niitä nyt paremman sanan puutteessa vaikka haasteiksi, vaikka voisin kai käyttää myös vaikkapa sanoja kriisi, vaikeat asiat, epävarmuus, ja mitä nyt kaikkea) ovat pyörittäneet mieltäni ja tunteitani viime viikkojen ajan yhtämittaista vuoristorataa. Väliin on hyvä, väliin on paha. Välillä tiedän kirkkaasti, mitä haluan, välillä olen täysin kujalla kaikesta. Välillä olen toiveikas, välillä epätoivoinen.

Eilen oli hyvä. Eilen oli toiveikas. Eilen oli kaikin puolin positiivinen ja kirkas. Tänään ei niinkään. Tänään laukesi triggeri, kahdesti, juuri siinä kun lähdettiin kävelylle. Kirkas taivas peittyi jälleen sumuun. Aurinko häikäisi silmiäni, mutta sisälläni sumu kietoutui kaiken ympärille. Epätietoisuus. Epätoivo. Paha. 

"Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation pyrkimyksenä onkin suojata mieltä traumaattiseen kokemukseen liittyviltä muistoilta ja ajatuksilta, se samalla herättää ahdistusta ja voi vaikeuttaa monella tavoin vuorovaikutusta ihmisten kanssa."  (Duodecim Terveyskirjasto)

Mikä on todellista, mikä ei? Mistä tiedän, onko tunteet edes todellisia? Voinko ohjailla tunteitani järjellä? Voinko ohjailla tunteitani jollakin muulla, tiedostamattomalla? Tarvitsenko edes tunteita? Mitä ne lopultakaan ovat? Turhakkeita, jotka haittaavat järkevää elämää. Enkö voisi vaan olla ja elää ja unohtaa tunteet. 

Yhdessä hetkessä vihaan, toisessa rakastan, kolmannessa en tunne mitään. Mikä on todellisuus? Viha, rakkaus vai tunteettomuus? 

Mitä enemmän eri tunteet sisälläni riehuvat, sitä todennäköisemmin alan kyseenalaistaa niitä kaikkiaan. Sitä todennäköisemmin en tunne niitä enää ollenkaan. Luulen tietäväni, että tunne on siellä, mutten tunne sitä. En tunne enää mitään. En vihaa, en rakkautta. En itseäni.

Tavallaan dissosiaatio on rauhallinen olotila. Voin istua ja kuunnella miehen puhetta vastaamatta mitään, sillä kuuntelen itseni ulkopuolelta. Ainakaan en ala riidellä, vaikka mies sanoisi mitä, sillä yhteys triggereihin on poikki. Tavallaan on helppo olla, kun ei mikään tunne revi mihinkään suuntaan ja kiire saada kaikki elämän vastaukset on poissa. Tavallaan on yksinkertaista olla vain suorittava olento, jolla ei ole sen paremmin antipatioita kuin intohimojakaan suuntaan eikä toiseen.

Toisaalta mieltä raastaa kysymys siitä, mikä on todellista, kun mikään ei tunnu todelliselta. Kun todellisuus on sumua, josta ei saa otetta, kun osa minusta seilaa jossakin muualla. Kun aivoni ovat inter-galaktisella risteilyllä ja tunteeni ovat toisessa avaruuslaivassa. Mikä on todellista? Ja onko sillä väliä?

Osa minusta haluaisi vain jäädä avaruuteen ajelehtimaan. Unohtaa tunteet, jotka joko ovat tai eivät ole todellisia. Antaa hetken tarpeiden ohjata kaikkea tekemistä, elää eräänlaisena humanoidina. Disson kadottua tunteet kuitenkin vyöryvät takaisin voimalla ja repivät taas sisintä. Tekeekö se niistä todellisia?