"Sillaikaa kun mä olen kaupassa, valmista sinä se risotto, jotta loppupäivä voidaan käyttää remppaan", mies sanoi istahtaessaan sängylle pukeutumaan. Itse istuin koneen ja kahvin kanssa peiton alla, koirat ympärilläni. Ynähdin epämääräisen joon ja jatkoin Facebookin lukemista. "Ja voisit nousta nyt, niin mennään koirien kanssa yhdessä ulos", mies jatkoi. "Ei kun mä odotan, että sä olet lähtenyt. Sovittiin, että mä menen niiden kanssa." "Mut jos nouset nyt voidaan mennä yhdessä. Sä kuitenkin viivyttelet muuten tunnin." "En viivyttele. Mä vaan haluan tehdä asiat omassa tahdissani."

Mies jatkoi vänkäämistään, viestinään, että jos en heti nouse ylös, on päivä pilalla, koska aikaa kuluu. Miehen sanallinen viesti ei ollut niinkään se, mikä minuun vaikutti niin että huusin lopulta hänelle: "Jätä mut jo rauhaan!", vaan se kiireellisyyden tuntu, joka hänestä ja hänen äänensävystään huokui. Miehellä on tapana tykittää komentoja, kun tehdään jotain keittiössä, niin tänäänkin, kun laitettiin aamupalaa. Olin siis jo valmiiksi ahdistunut siitä jatkuvasta vaatimusten tulvasta, jota hän syytää, ei pahansuovasti vaan koska hän on sellainen kuin on aivan kuten minä olen sellainen kuin minä olen.

Minä ahdistun ja kuormitun siitä, että koko ajan pitää tehdä, että komentoja sataa ennen kuin olen edellisiäkään asioita saanut tehtyä, että jatkuvasti on fiilis, että juostaan aikaa vastaan. Eikä mies ymmärrä, että sai minut nytkin sängynlaidalla istuessaan paniikkikohtauksen partaalle. Hengittelin käsiini, keskittyen vain siihen, hengittämiseen, kunnes pahin paniikin piikki meni ohi. "Sä et selvästi kykene ymmärtämään, miltä toi sun vaatimusten tulva ja kaikesta huokuva kiireisyys tuntuu." Olisin halunnut juosta ovesta ulos niin pitkälle kuin kykenen. 

Tiedän, että kun päästään tekemään sitä remppaa miehen palattua, on koko päivä sitä, että saan häneltä komentoa komennon perään, koska hän on se, joka tietää mitä pitää tehdä, minä vain tyhmä työrukkanen (remppahommat eivät ole minun juttuni millään tavalla, mutta ei se tekemättäkään valmistu). Yritän edes hetken rentoutua, jotta jaksan päivän sitä fyysistä tekemistä ja henkistä kuormaa. 

Muutama ranskalainen viiva siitä, miltä kaltaisestani (erityisherkästä ahdituneisuushäiriöisestä nyt ainakin) tuntuu tuo kiirehtiminen ja komentaminen, ja muutama vinkki, miten toimia, jotta kummallakin on parempi olla - tarvittava tulee tehtyä, toinen ei turhaudu, eikä toinen ahdistu. Riippumatta mistään psyykkisistä tiloista; pätee ihan kaikkeen ihmistenväliseen toimintaan ja kommunikaatioon.

- Jumitus. Pää menee jumiin, eikä pysty tekemään sitäkään, mitä on tekemässä
- Pakokauhu. Tarve päästä tilanteesta pois, juosta, ihan sama minne
- Hätä. En pysty, en kykene, apua!
- Hämmennys. En enää edes tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.
- Ylivuoto. Liikaa! En kykene käsittelemään. Paperi meni printterissä jumiin.

Hidasta. Harva asia tässä elämässä on minuuteista saati sekunneista kiinni. Hidasta tahtia. Ymmärrä, että asiat tulevat tehdyiksi vähemmälläkin tempolla, todennäköisesti paremmin. Kun teet yksin, tee juuri sitä tahtia kuin haluat, mutta älä edellytä toiselta samaa.

Anna aikaa. Älä oleta, että toinen kykenee reagoimaan sanomaasi sekunnin murto-osassa, tai edes parissa sekunnissa. Anna aikaa prosessoida ja reagoida omassa tahdissa. Sitten jos alkaa näyttää siltä, ettei toinen edes kuullut, kysäise nätisti kuuliko toinen. Siihen on helppo vastatakin nätisti "joo, prosessoin vielä" tai "en, toistatko", kun taas äkäinen toisto saa vain toisenkin äkäiseksi.

Kuuntele. Kuuntele korvillasi JA silmilläsi. Havainnoi toisen rytmi ja yritä sovittaa toiselle tarkoitetut tehtävät sen mukaan. Ota huomioon, jos toinen sanoo, että nyt mennään liian nopealla tahdilla.

Keskustele. KAIKKEIN PARASTA on, jos et edes lähde koko käskytyslinjalle, vaan keskustelet suunnitelmasta ja aikataulusta toisen kanssa etukäteen. Sovitte, että sinä hoidat tietyt asia, ja toinen toiset, aikataulu tämä, sitten katsotaan seuraavat stepit. Varsin normaalia projektinhallintaa. 

Pyydä, älä käske. Jos nyt kuitenkin hoidat asian komennoilla, mieti, miten ne esität. Käskyt aiheuttavat vastareaktion, pyyntö otetaan vastaan positiivisemmin. "Pese nämä!" vs. "Seuraavaksi voisit pestä nämä." tai "Pesisitkö nämä." Olettaen, että kyseessä on kuitenkin kaksi aikuista, jotka tekevät asioita yhdessä, jälkimmäiset tavat eivät aiheuta sitä "ei mua huvita" -teinireaktiota, vaan se ensimmäinen vaihtoehto suututtaa ja saa tiuskaisemaan "pese itse!".

Yksi asia kerrallaan. Älä ohjeista/käske/komenna/muistuta seuraavaa toimenpidettä toisen vielä tehdessä edellistä. Se on toisen kiirehtimistä ja tuntuu pahalta.

Älä mikromanageeraa. Kun toinen tekee, älä päällepäsmää, anna jatkuvia ohjeita, tarkkaile, miten toinen asian tekee, ellei hän itse pyydä apua tai neuvoja. Luota, herran tähden!

Ja muista, että toisen huomioiminen omassa kommunikoinnissa ei ole munankuorilla kävelyä vaan huomaavaisuutta, joka helpottaa myös omaa elämääsi!