Se on haaste aika monelle, ihan "tavalliselle" hyväsydämiselle kiltille ihmiselle. Se on sitä suurempi haaste epävakaalle, jonka elämä on kiinni hyväksynnästä, siis siitä, että muut hyväksyvät. Jolle on henkilökohtainen katastrofi se, ettei joku tykkää. Ja koska kaikki ei kuitenkaan tykkää, on useimmiten helpompi pitää ihmissuhteet minimissään. Ei tarvitse miellyttää niin monia.

Miksi? Siksi, että epävakaan omat rajat on rikottu joskus elämässä. Epävakaalla on häilyvä ja hyvin vajavainen ymmärrys siitä, missä menevät itsen rajat. Epävakaa ei tyypillisesti esimerkiksi osaa nk. small-talkia ollenkaan vaan saattaa vuodattaa koko elämäntarinansa kutakuinkin tuntemattomalle ihmiselle ensitapaamisella. 

Jokaisen epävakaa elämäntarina on erilainen, ei ole yhtä perimmäistä syytä siihen, vaikka yleensä yhtäläisyyksiä löytyykin. Omasta puolestani on aika selvää, että äitini narsismi on minun taustatekijäni numero yksi. Äiti, joka vaati ainaista ja jatkuvaa huomiota; joka ei antanut minun kasvaa itsekseni vaan teki minusta jatkeensa; joka oli sitä mieltä, ettei minulla mitään yksityisyyttä ollutkaan; jonka mielestä minun tehtäväni oli ensisijaisesti tyydyttää hänen emotionaaliset tarpeensa.

Äidilleni en voinut sanoa ei. Siis saatoin yrittää ja toki kasvaessani monesti yritinkin. Läpi se ei ikinä mennyt. Minun EI oli äidille haaste. Väsytystaistelu alkoi saman tien. Jos sanoin ei, en halua puhua ihastuksestani, äiti tökki ja poukki kunnes väsyin ja luovutin. Jos sanoin ei, en juuri nyt halua auttaa jossakin, muuttui pyyntö vaatimukseksi. Äiti kaipasi seuraa. Jos sanoin ei, juuri nyt en halua istua kanssasi vaan lukea kirjaa, alkoi armoton syyllistäminen siitä, miten äitini sillä tavoin torjuin ja rakastinkohan häntä enää ollenkaan, kun en halunnut olla hänen seurassaan!

Isoäitini oli henkilö, joka saattoi esim. ruokapöydässä jonkun "onko suolaa?" kysymyksestä pompata keittiöön hakemaan suolan pöytään. Oli aina valmis palvelemaan. Äitini minulle aina isoäitini palvelualtista käytöstä ihannoi, samalla kun ei itse ikinä nostanut sormeaan muiden hyväksi, minkä aikuisena ymmärsin todella selvästi, kun eräälläkään yhteisellä matkallamme äitini ei kertaakaan auttanut minua missään asiassa lasteni hoidossa ja ruuanlaitossa yms. Mestarillisen hienovaraisesti opetti minulle että muiden - hänen - palveleminen on kunniakasta ja hyvää.

Siskoni kun oli niin eri asemassa kotona kuin minä - hänen einsä aina äidin silmissä jotain painoikin, sillä siskoani äiti ei kasvattanut jatkeenaan kuten minut - kävi lopulta niin, että oli ihan sama kumpaa äiti huusi ja mitä piti tehdä, minä se aina olin, joka pomppasin ylös mistä tahansa tekemisteni keskeltä ja hoidin homman. Luoja sitä syyllistämistä ja metakkaa jos EN olisi niin tehnyt!

Aikuistuttuani, ja ennen muuta erään ihmissuhteen myötä vähitellen aloin oppia edes vähän omista rajoistani, itseydestä, oikeuksistani. Siitä, ettei minun elämäntehtäväni sittenkään ole muiden tarpeiden täyttäminen. Siis totta kai on normaalia kanssakäymistä tehdä myös sitä, kunhan se on tasapainossa. Muiden - äitinikään - tarpeet eivät ole sen tärkeämpiä kuin omani. Ja kun kieltäydyin olemasta äitini seuraneiti tai lähtemästä hänen kanssaan kauppaan juuri sillä siunaaman hetkellä kun hän sitä keksi pyytää, olinkin yhtäkkiä kamala kylmä ihminen, joka ei enää muita ajattele kuin itseään. 

Sen siis äidiltäni opin. Jos ajattelen itseäni vähänkään, olen itsekeskeinen ja kylmä ja kadottanut empatiani. Paha ihminen. Ei kai siis ihme, että on niin vaikea sanoa ei. En halua olla paha ihminen. Haluan olla hyvä ja hyväksytty. En meinaa kestää sitä, että joku on minulle näreissään. Enkä oikein edes ymmärrä sitä, että ihmiset eivät välttämättä edes ole näreissään siitä, jos en johonkin pyyntöön kykene vastaamaan! Sillä kaikki eivät ole kuin äitini.

Äitini on kuollut, mutta epävakaat arpeni ovat vielä minussa. Pyristelen ja opettelen, aloittelen terapiaa ja toivon mukaan se auttaa tervehtymään edes jonkin verran. Asia, joka useimmille on itsestäänselvä on minulle häilyvä asia. Minä. Missä menevät minun minuuteni rajat.