Jos narsistivanhempi jonkin leiman lyö lapseensa, on se tunne riittämättömyydestä ihmisenä. Tunne siitä, että aina pitäisi olla jotenkin parempi, tehdä jotenkin paremmin, tullakseen hyväksytyksi saati rakastetuksi. Tunne siitä, ettei ole hyvä ja rakastettava sellaisenaan, tunne siitä, että jollen nyt miellytä, minut hylätään. Tämä on myös yksi epävakauden perusoireista. Asiat kietoutuvat toisiinsa. Syitä ja seurauksia ja noidankehiä.

Ei tarvitse olla psykologi ymmärtääkseen että tällainen jatkuva hyväksynnän hakeminen ja arvottomuuden tunne, tunne siitä ettei ole sellaisenaan riittävän hyvä rakastettavaksi, vaikuttaa ihan kaikkiin ihmissuhteisiin läpi elämän, jollei traumaa jotenkin saa käsiteltyä ja purettua. Jollei jollakin tavalla - kenties psykoterapian keinoin - saa tätä vyyhtiä avattua ja tuota arvottomuuden tunnetta poistettua. Erityisen raa'alla tavalla tämä vaikuttaa parisuhteisiin.

Jos parisuhteen toinen osapuoli ei usko olevansa rakastettava ja riittävä, ei suhde ole kovin kestävällä pohjalla. Ensinnäkin sanotaan, että toista ihmistä osaa rakastaa oikeasti vain jos osaa rakastaa itseään. Jos ei edes usko olevansa rakkauden arvoinen, miten voi itseään rakastaa? Ja jos ei osaa itse itseään rakastaa, kuinka voi toinen henkilö rakastaa? Siinä kovin helposti käy niin, että sen sijaan että osaisi ottaa rakkautta vastaan, omilla toimillaan puskeekin suhteen tilanteeseen, jossa tämä ennakko-odotus "en ole rakastettava" toteutuu.

Toiseksi, luottamus kärsii tai sitä ei yksinkertaisestikaan ole. Jos ei usko olevansa rakastamisen arvoinen ja sellaisenaan riittävä, on vain luonnollista uskoa, että toinen siis varmasti hakee jotain parempaa heti kun silmä välttää. 

Aikoinaan ensimmäisessä vakavassa suhteessani ratkaisin tämän ongelman sitomalla miehen itseeni. Vangitsin hänet kotiin, niin että lopulta miehellä ei enää ollut mitään sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Alistin hänen raivareillani - tai niiden uhalla - aivan kuten äitini aikoinaan oli alistanut minut tahtoonsa erilaisin manipulaatio- ja kiristyskeinoin. Ja lopulta aloin halveksua miestäni siitä alistumisesta. Mokoma hiiri!

Nykyisessä suhteessani olen läpi suhteen kamppaillut, välillä enemmän välillä vähemmän. Yrittänyt lyödä demonini kuten asian miellän. Pyrkinyt tappamaan epäilykset ja epäluulot jo alkuunsa. Olen minä sen verran pitemmällä ihan ihmisenäkin, että jotenkuten olen oppinut itseänikin jo rakastamaan, ja nuo arvottomuuden tunteet nostavat päätään vain toisinaan. Niinä hetkinä nostaa päätään sitten myös se luottamuspula. 

En parisuhteessa hae hyväksyntää enää. Tiedän olevani ihminen siinä missä muutkin, arvokas ja rakastettava tällaisenani, ja että jos ei toinen minua rakasta tällaisena kuin olen, ei hänkään ole minun rakkauteni arvoinen. Tiedän pärjääväni omillani, olevani ok ilman toista ihmistä. En enää tarvitse jonkun toisen henkilön hyväksyntää vain tunteakseni itseni arvokkaaksi ihmiseksi. 

On ollut tärkeä koulu toisaalta olla yksin ja oppia olemaan yksin ja toisaalta oppia olemaan ja seisomaan omilla jaloillani seurustelusuhteessa, olemaan kadottamatta itseäni suhteessa, olemaan sulautumatta toiseen. Muistatteko elokuvan Morsian karkuteillä? Tuo Julia Roebertsin morsian ei edes tiennyt millaisina haluaa kananmunansa, tilasi ne vain aina samalla tavalla kuin seurustelukumppani. Muistan tämän, koska se osui ja upposi. 

Menen yhä kovin helposti seurustelukumppanin/puolison mielenkiinnon kohteiden mukaan, jos ei ne ihan vallan tunnu minusta vastenmielisiltä. Eihän siinä mitään pahaakaan ole, avartavaa ennemminkin, kunhan ei unohda itseään ja omia intressejään ja vain mukaudu kuin kameleontti kaikkeen, mistä toinen tykkää. 

Tuo ensimmäinen vakava suhteeni löi minuun kaiken keskellä lisää arvottomuudentunteita pilkkaamalla kaikkea minulle tärkeää. Ei paljon auttanut narsistin tytärtä. Kuten ei sekään tyyppi, joka sitten otti ja petti kuukausien ajan kunnes sain hänet siitä kiinni. Olen onnistunut tätä kaikkea paljon työstämään, kirjoittamisen avulla. Eteenpäin en enää pääse kuitenkaan yksin, siksi terapia.