Tapahtui jotain, mikä mustensi jo ennestään synkän mieleni. Heräsin tänä aamuna pahalla tuulella, huonoon päivään. Tuon tapauksen jälkeen tunsin itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, epäkelvoksi ja tyhmäksi. Siitäkin huolimatta, että järkeni yritti kertoa tunteilleni, että reagoin naurettavalla tavalla, sillä oikeasti ne toiset ihmiset siinä tilanteessa olivat toimineet tyhmästi. Tunteeni väittivät kuitenkin vastaan.

Tulin kotiin ja kerroin tapauksesta miehelleni, joka teki juuri jotain muuta ja kuunteli puolihuolimattomasti, vastaten jotain mikä sai minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi ja hyljetyksi. Mieskään ei rakasta, miehenkin mielestä toimin väärin - vaikka vastauksesta jo kuuli, ettei hän ollut kuunnellut huolella. Sekin tuntui pahalta.

Paha oloni purkautui hillittömänä itkuna. Ryntäsi ulos huoneesta huutaen itkuni seasta, että vihaan kaikkia, vihaan kaikkea, vihaan koko maailmaa, vihaan jopa miestäni tänään. Sanoin lähteväni ulos. Eteiseen päästyäni jatkoin kuitenkin matkaa alas kellarin portaita, sillä ulkona on kylmä, kirkas aurinko ei houkutellut lainkaan, lumesta puhumattakaan. En halunnut kävellä, halusin kyhjöttää jossakin, piilossa koko maailmalta.

Suuntasin siis askeleeni kohti talomme perimmäistä nurkkaa,perimmäistä lämmintä nurkkaa, pienen autotallin takana olevan toimistohuoneemme perimmäistä nurkkaa. Samaa nurkkaa, johon nuorin lapseni menee halutessaan rauhoittua yksin. Sinne istuin lattialle, halasin polviani ja itkin lohduttomasti kunnes aloin vähitellen rauhoittua.

Kun viimein itku hellitti, päästin irti polvistani ja nojasin taaksepäin, johonkin nurkassa oleviin pusseihin. Painoin pääni vasten kirjahyllyä, vasten kirjoja ja annoin ajatusteni lentää. Mieleeni tulvi muistoja lapsuudesta mökillä, kun kiipesin vintille ja ryömin sen perukoille vaahtomuovipatjoille lukemaan akkareita ja muita sieltä löytyviä vanhoja lehtiä. Meillä olisi vintti täälläkin, mutta se on kylmä, eikä kukaan ole siellä edes käynyt koskaan.

Muistin myös salapaikkani metsässä, paikan, jonne menin kun halusin voida nähdä muut ilman että muut näkivät minua. Mieleeni tulvahtivat ne monet kerrat, kun piilouduin kotinurkilla kallionkoloon rannassa. Kaikki ne kerrat kun kiipesin puun latvaan tai katolle, ollakseni poissa näkyviltä, voiden kuitenkin tarkkailla maailmaa ympärilläni. 

Vähitellen aloin kyllästyä omiin ajatuksiini - kuinka kauan voi ADD olla tekemättä mitään?`- ja harmittelin, etten ollut älynnyt ottaa kirjaani mukaan. Nojasin kyllä kirjahyllyyn, jossa on kymmeniä kirjoja, mutten halunnut lukea mitään niistä, sillä yläkerrassa minulla oli kesken hyvä kirja. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. En ollut valmis vielä nousemaan näkösälle, joten suljin silmäni uudelleen, kunnes tylsistyminen vei voiton itsepintaisesta piiloutumisentarpeesta ja nousin vaivalloisesti nurkastani.

Miten herkässä onkaan mielenrauhani. Miten helposti hyvä olo muuttuu huonoksi. Eilen tunsin olevani näppärä ja hyvä, olin onnistunut työssäni hyvin. Tänään koko maailman on nurinniskoin ja kaikki ovat minua vastaan. Olen keski-ikäinen, mutta tunne-elämäni on heittelvää kuin murrosikäisellä. Epävakaa.