Se on sitä, kun kaipaan rauhaa ja yksinoloa, mutten kestä yksinäisyyttä. Kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä, mutta tunnen tukahtuvani siihen. Haluan ystäviä, mutten jaksa muita ihmisiä. Odotan innolla sosiaalisia tapahtumia, mutta niissä vaan ahdistaa. Haluan ihmisten ilmoille, mutten pääse sieltä tarpeeksi nopeasti takaisin kotiin. Vihaan riitelyä, mutta joskus en osaa kuin haastaa riitaa. 

Olen kävelevä paradoksi, enkä aina ymmärrä itseänikään. Olen ihminen, jolle mikään ei ole hyvä. Haluan aina sitä toista, sitä mitä minulla ei juuri sillä hetkellä ole, mutta vaikka saman tien sen saisin, en olisi siihenkään tyytyväinen. On toki hetkiä, jolloin olen onnellinen, jolloin tunnen itseni onnelliseksi.Tunteiden varassa kun tässä elämässäni seilaan.

Olen aina tiennyt olevani bi-polaarinen. Ei siis pyskiatrisesti sitä, vaan persoonaltani. Olen yhdessä hetkessä yhtä, seuraavassa jotain muuta. Olen ihana ja ihan kamala. Olen sydämellinen ja lämmin mutta niin kylmä. Olen kiltti mutta kapinallinen. Olen sosiaalinen, mutten ollenkaan. Heilahtelen laidasta laitaan, eikä kukaan voi tietää etukäteen, en edes minä, miten tällä kertaa johonkin reagoin.

Olen perusluonteeltani INFP, introvertti, intuitiivinen, tunteva, hahmottava (havainnoiva). Idealisti. Varjopersoonani on ESFP, extrovertti ja aistiva, tunteva, hahmottava. Bile-eläin. Olen tavannut varjopersoonani kerran, olen elänyt muutaman vuoden sen kanssa. Toisaalta toisinaan vähän ikävöin sitä. Toisaalta en voi sietää sitä heitukkaa. Kevytkenkäinen, mutta niin karismaattinen. Siinä oli jotain huumaavaa. Ja jotain niin eettisesti idealismini vastaista, etten kestä.

Olen mökkierakko, joka kaipaa seuraa, mutta kun olen seurassa, kaipaan yksinäisyyteen kirjani tai kirjoitusteni ääreen. Paras mahdollinen tila minulle on toisen (ainakin tältä osin) kaltaiseni kanssa. Istutaan samassa tilassa, hiljaisuudessa, kumpikin omissa puuhissamme, yhdessä yksin. Sellaisella ei-yksinäisellä tavalla. 

On vaikea sanoa - ainakin minun on vaikea erottaa - mikä tässä paradoksaalisessa käytöksessäni on ihan vaan perusluonnettani ja mikä epävakautta. Ehkei sillä ole edes merkitystä. Oleellista on se, että menneisyydessäni, eritoten ongelmallisessa äiti-suhteessani kanssa, on paljon traumatekijöitä, paljon tätä yleistä ahdistustani aiheuttavaa ja tunne-elämäni epävakautta aiheuttavaa ja se on alkanut haitata normaalielämääni ja parisuhdettani, joten asialle pitää tehdä jotain.