Eilen aamulla Facebookin muistoissa vastaani tuli kuva äidistäni onnellisena siellä missä hän oli onnellinen, vajaa vuosi ennen kuolemaansa, kun olin viikon verran hänen luonaan. Yllätyksekseni aloin itkeä kuvaa katsoessani. Huomasin, että minun oli ikävä äitiäni. Aidosti ikävä. Vihdoin.

Pitkään pidin kiinni traumoistani ja kaunastani, ajatellen, että jos päästän niistä irti, ne mitätöityvät. Ajatellen, että jos annan itselleni mahdollisuuden muistaa ja ikävöidä sitä, mikä äidissä oli hyvää, mikä suhteessamme oli hyvää, menetän jotain itsessäni. Ajatellen, että on parempi olla välinpitämätön kuin tuntea sen paremmin vihaa kuin rakkauttakaan äitiä kohtaan. Että vain sillä tavoin olen hänesstä ja siitä pahasta irti.

Mikä suuri valhe! Välinpitämättömyys oli - ainakin minulle - vain suojamekanismi, jolla oli merkitystä niin kauan kun en oikeasti ja aidosti ollut työstänyt äitisuhdettani ja traumojani loppuun. 

Viime kevät oli hirvittävän vaikea minulle emotionaalisesti ihan muista syistä kuin äidistäni johtuen. Palasin terapiaan, oikeastaan jo ennen joulua, luin kaikenlaista kirjallisuutta - tärkeimpänä Tunne Lukkosi (Kimmo Takanen), vahva suositus kelle tahansa! - ja vaikken oikeastaan aktiivisesti yrittänyt työstää äitsuhdetta vaan ihan muita asioita, se tapahtui siinä samalla. Se tapahtui siinä, kun tuon mainitun kirjan myötä etsin omaa sisäistä aikuistani, ja löysin sen. Silloin pystyin päästämään irti traumoista ja kiukusta, sillä sisäinen lapseni oli löytänyt lohduttajaksi ja suojelijaksi sisäisen vastuullisen aikuiseni, minut, itseni. Minun ei enää tarvinnut vetää kilpeä itseni ja äitini väliin.

Pohdin ja kipuilin asian kanssa keväällä. Aloin lähestyä äitisuhdettani, ja kirjoitin Facebookkiin tekstin, jota en tarkoittanut pahalla, mutta joka oli harkitsematon ja sai siskoni älähtämään, että älä pliis julkisesti riepota äidin muistoa. Siskon pyyntö herätti minut, nykäisi minut ulos sieltä jostakin, minne olin jäänyt jumiin. Ei tietoisesti, eikä ehkä kertaheitolla, mutta riittävästi, niin että nyt, pari kuukautta myöhemmin, voin sanoa olevani vapaa. Vapaa katkeruudesta, kaunasta, traumoista. 

Ei se muuta niiden aiheuttamaa epävakautta, se on minussa ja pysyy, mutten ole katkera siitä. En kavahda äidin kuvan näkemistä; päin vastoin, laitoin kehyksiin yhden lempikuvistani, sellaisen, missä minä, sisko ja äiti ollaan yhdessä ja hymyillään täsmälleen samalla tavalla. Eikä minusta enää tunnu pahalta ajatella, että minussa on äitiäni. Äidissä oli paljon hyvää ja lämmintä ja ihanaa, haluan muistaa sen ja ne, ja tuntuu hyvältä kaivata sitä, kaivata äitiä.

Äiti eli omien traumojensa kanssa ja niistä käsin aiheutti traumoja minulle, mutta äiti ei ollut ilkeä tai pahansuopa. Vain ihminen, joka rikkinäisyydestään käsin teki sen minkä voi ja yritti saada omat tarpeensa täytetyiksi kuten meistä jokainen. Tiesin ja tiedostin tämän jo kauan sitten, mutten pystynyt antamaan anteeksi sitä, mitä se minulle tarkoitti. Nyt pystyn, nyt olen antanut äidille anteeksi, ja toivoisin, että voisin halata äitiä, että hän voisi tietää tyttärensä antaneen anteeksi.

Se on mahdollista ja se on vapauttavaa, päästää irti kaunasta ja antaa anteeksi sille, joka on rikkonut sinua vastaan. Oma elämä on sitä myötä parempaa, sillä katkeruus lopultakin kalvaa sisältä ja tekee vain kantajansa elämän ikävämmäksi, ei kenenkään muun. Tämänkin olen tiennyt jo kauan sitten, nyt olen elänyt sen todeksi.