"Voi kun et ottaisi kaikkea niin raskaasti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu tuntea kaikki noin voimakkaasti", huokaisi mies erään kerran, kun jälleen oli melko pieni asia saanut minut aivan tolaltani. Itsestäni tuntuu, että jaksan aivan kamalasti. Tunnen kantavani puolta maailmaa harteillani ja silti vain porskutan eteenpäin. Jotenkin se kai korreloi. Kun tuntee kaiken niin voimakkaasti, pienetkin asiat, ne pienetkin asiat kiepauttavat hetkeksi maailman nurinniskoin.

Poikkipuolinen sana, riita teinin kanssa, asianmukainenkin korjaus tai huomautus, luontodokumentissa toisiaan raatelevat eläimet, auton alle jäänyt jänis, uutinen ratsastusonnettomuudessa kuolleesta lapsesta, uutiset ylipäänsäkin, ihmisten pahuus toisiaan kohtaan, tuska koko maailmasta. Välillä vaivun eksistentiaaliseen epätoivoon ja odotan vain Vogoneita aluksellaan jyräämään maapallon intergalaktisen maantien tieltä.

Jos epävakauden vuoksi tunteeni ovat jo äärimmäisiä ja vahvoja, erityisherkkyys vain korostaa niiden stressaavuutta. On vaikea edes yrittää erottaa, mikä mitäkin minussa aiheuttaa, sillä kaikki kietoutuu kaikkeen. Tunneyliherkkyyttä korostaakin sekä epävakaus että erityisherkkyys. Molemmat yhdessä ovat olleet varmasti vaikuttamassa ahdistuneisuushäiriön puhkeamiseen. 

Liikaa ihmisiä kaupassa, kakofonia kotona, kiljuva lapsi metrossa, hien ja alkoholin lemahdus bussissa, hajuvesi hississä, puheensorina avokonttorissa, monta ihmistä puhuttelemassa minua yhtaikaa, useita ohjeita peräjälkeen, liian kirkkaat tai välkkyvät valot, juhlat, toisen ihmisen puheripuli. Ylipäänsäkin tilanteet, joissa on paljon aistiärsykkeitä yhtaikaa. Ylikuormitun ja ahdistun ja saan paniikkikohtauksen. 

Miehelläni varsinkin on taipumuksena jaella ohjeita kuin konekiivärillä ampuen, silloin kun teemme jotain yhdessä. "Hidasta! Anna mä teen tän yhden ensin!" Mies pysähtyy ja muistaa. Muttei muista taas seuraavalla kerralla muistuttamatta.

Aistiyliherkkyys on vain yksi osa erityisherkkyyttä, mutta minulla se, minkä voi selvimmin yhdistää nimenomaan siihen. Epävakaus ei itsessään välttämättä sitä nimittäin sisällä, vaikka moni intensiivinen tilanne aiheuttaa epävakaalle/introvertille/ahdistushäiriöiselle muutenkin ahdistusta. Miksi edes vaivaudun yrittämään erotella näitä?

Selkää pitkin kiemurteleva irtohius, heinänkorsi maassa istuessani, ruoho paljaan ihon alla. Kaikki vaatteiden laput ärsyttävät (leikkaan ne aina pois), pienikin langanpätkä saa hulluksi kun kutittaa, pienikin terävä nailonnarunpätkä pistelee, pienikin kovempi ihoa vasten hankaa, villa kutittaa ja ärsyttää, suihkua ei voi pitää liian kovalla sillä vesi pistelee. Minulla on selässäni kohta, jota tarvitsee vain lähestyä ja alan jo kiemurrella. 

Kosketusyliherkkyys aiheutti minulle isoja haasteita pikkulapsena, kun äiti puki villapukua päälle ja pakotti villalapasia käsiin ja isoäiti kutoi villapuseroita ja... Itse en lapsilleni ikinä pukenut villavaatteita - fleece oli valintani heille. Ei tullut mieleenkään, ettei villa ehkä kutittaisikaan heitä niin kuin se kutitti minua. Toisaalta, luultavasti olisi kutittanutkin. Hekin ovat herkkiä. 

Erityisherkkyys kaikkineen ei kuitenkaan ole minulle negatiivinen asia. En ajattele sen olevan huono, vaan ennemmin positiivinen piirre. Tunnen aina satasella - siinä on hyvätkin puolensa, vaikka taakka usein tuntuukin liian raskaalta. Tunnen pienetkin aistimukset ja pystyn nauttimaan tuulesta ihollani, lehtien havinasta, lempeästä kosketuksesta ehkä enemmän kuin moni muu. Kunhan ei ole liikaa.

Tarvitsen maailman vastapainoksi pakopaikan kaikesta. Ihmisistä, äänistä, valoista, kaikesta. Tarvitsen yksinäisyyttä, paikan johon käpertyä kirjan kanssa. Tarvitsen aikaa ja tilaa. Aina sitä ei tässä elämässä saa niin paljon kuin kaipaisi ja silloin malja vuotaa yli.