Viime viikolla mies sanoi jotain, mihin kommentoin, ettei maailma ole niin mustavalkoinen. Hetken päästä puhe oli siirtynyt tunteisiini ja siihen miten vaikea minun on hyväksyä, että äitini oli sekä hyvä että paha että kaikkea siltä väliltä, sillä syvimmät tunteeni ovat mustavalkoiset siitäkin huolimatta, että ympäröivän maailman näen kaikissa sateenkaaren sävyissä. Ainakin idealisitissa ajatuksissani.

Ei tuo ollut ensimmäinen kerta, kun tunnemaailmani ja ajatusteni välillä on täydellinen ristiriita. Oikeastaan se on jonkinlainen olennainen osa sitä, millainen ihminen olen. Minulla on varsin idealistinen käsitys siitä, millainen minun tulisi ihmisenä olla ja millainen maailman tulisi olla. Yritän elää ja jäsentää maailmaa tämän idealisimini kautta, pettyen tietenkin karvaasti siihen, miten en itse kykene elämään sen mukaan sekä siihen, miten maailma ei ikinä ole sellainen kuin minä tahtoisin sen olevan.

Mustavalkoinen tunnemaailmani, idealismini ja niiden yhteentörmäys todellisuuden kanssa ovat yksi olennainen ahdistusten lähde minulle. Luen uutisia ja koen maailman olevan läpeensä paha. Mietin, että ihmiskunta pitäisi vain pyyhkäistä maapallolta, niin mätä se on. Pieni ääni sisälläni piipittää, ettei se läpeensä mätä ole, että on myös paljon hyvää ja hyviä ihmisiä. Masennusaallon myllerryksessä en tuota ääntä pysty sovittamaan mitenkään kokemukseeni maailman pahuudesta. Siksi en juuri lue uutisia. On helpompi elää katsellen niitä hyviä asioita ja ollen täysin ignorantti pahuuden suhteen. Muuten se nielaisee minut mustuuteensa.

Mielessäni kykenen määrittämään, millainen äiti minun tulisi olla - todellisuudessa yritän hyväksyä sen, millainen oikeasti olen. Tunteitteni riepottelema, toisinaan kärsivällinen, toisinaan kärsimätön, aina äkkipikainen. Mielessäni tiedän, millaisesta käytöksestä en muissa ihmisissä pidä, ja niin kauan kuin järkeni minua ohjailee, käyttäydyn itsekin sen mallin mukaan. Ei kuitenkaan tarvita paljonkaan - pieni ärsytys "noikin parkkeerasi noin, etten minä mahdu" tai "eikö tuo voisi painaa kaasua, minulla on kiire" tai "pakkoko siinä ruokajonossa on koko päivä miettiä", muut ihmiset MINUN tielläni ja esteenäni - niin jo tutneeni hyökkäävät kimppuun ja alan käyttäytyä juuri niinkuin en haluaisi. ADD ja kärsimättömyys, BPD ja kykenemättömyys käsittelemään turhautumista. 

Epävakaa persoonallisuushäiriö on kakkostyypin narsismia, vaikka onkin tietyllä tapaa narsimin vastakohta. Se on minulle kovin vaikea hyväksyä, sillä olen aina ollut pyyteetön ja asettanut muiden tarpeet omieni edelle. Olen kuitenkin alkanut nähdä mitä se tarkoittaa. Saatan sanoa, että vihaan sitä, että ihmiset tekevät itse omat sääntönsä, eli rikkovat yhteisiä. Ja sitten teen niin itse. "Eihän se haittaa, kun tästä vaan tälleen nopsaan..." Eli vihaan sitä, että muut rikkovat sääntöjä, mutta on ihan ok, että minä rikon. Ei siksi, että olisin sääntöjen yläpuolella vaan ennemminkin alapuolella. "Sori sori, mä nyt vaan tästä katoan." Yhteistä narsistille ja epävakaalle on tunne-elämän jääminen eräänlaiselle vaillinaiselle kehitysasteelle, ja sisällä on tyhjiö, joka pitäisi jotenkin täyttää. Keinonsa kummallakin, läheisriippuvuus yhdistävänä tekijänä.

Kuvittelen, että minulla on hyvä itsetunto. Satunnaisesti minulla onkin. Kun oikein hyvin menee, minulla on erinomainen itsetunto. Suurimmaksi osaksi minulla ei sitä kuitenkaan ole ollenkaan. Minulla on tyhjiö. Äitini kuoli, eikä enää täytä sitä kieroutunutta tarvetta sisälläni. En edes tiedä nimeä sille. Sitä tarvetta olla narsistin uhri. Sitä tarvetta olla äitini jatke. Niin vähän kuin sitä haluan olla, halusin olla, sen poistuminen elämästäni holtittomasti on syössyt minut aallokkoon ajelehtimaan. Kuin kaarnavene myrskyisällä merellä.