Taas ahdistaa. Töitä pitäisi tehdä, mutta ahdistaa. Muutama asia erityisesti, muttei mikään nimenomainen asia erityisesti. Yleinen ahdistus, jolla ei ole syytä, jolla ei ole nimeä. Sen vallatessa jokainen pienikin ylimääräinen asia arjessa nostaa ahdistustasoa potenssiin monta.Ei tarvita kuin yksi muistettava asia, yksi väärä sana väärään aikaan, yksi harmitus, ja ahdistus uhkaa riistäytyä käsistä, kietoa vaippaansa. 

Levoton olo, mahassa kiertää, pää huutaa "EII!" "HAJOON!", ajatukset kiertävät rataa ilman että saa ensimmäisestäkään ajatuksesta kunnolla kiinni. On kuin katselisi päässään mosaiikkikanavaa; jokaiselle AD(H)D:lle tuttu tunne, joka menee vain pahemmaksi ahdistuksen myötä. Välähdyksiä, uusintoja, jatkuvasti vaihtuvia kanavia. Ja sitten sitä vaan odottaa *jotain*. Jotain, mikä rauhoittaa. Jotain, mikä laukaisee tilanteen ja ahdistus voi taas väistyä. Vähäksi aikaa, kunnes se tulee taas.

Se tulee ja menee kuin hyökyaalto. Se tulee, peittää kaiken alleen, ja menee taas. Maailma on musta, toivoton paikka. Elämä tuntuu musertavalta. Sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä kaikki on aurinkoista ja elämä maistuu mansikalta. Tunnen itseni pieneksi, tyhmäksi, huonoksi ihmiseksi ja vähintäänkin elinkelvottomaksi luuseriksi. Ja sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä olenkin mielestäni oikeastaan aika magee, huipputyyppi, menestyjä.

Ei siihen tarvita kuin pieni epäonnistuminen, niin jo maailmani kaatuu. Tai keskikokoinen onnistuminen, niin se jo taas on pystyssä. Pahiten maailmani kaatuu, jos itse luulen onnistuneeni ja sitten tuleekin kylmää vettä niskaan. Silloin olen maailman huonoin ihminen, vaikka kuinka itselleni muuta yrittäisin vakuuttaa, järjelläni tunteisiini vaikuttaa.

Järjellä on kovin pienet vaikutusmahdollisuudet. Se riittää pitämään veneeni kellumassa arjessa. Se riittää pakottamaan hoitamaan velvollisuudet - työ, perhe - silloinkin kun kamalasti ahdistaa. Se riittää puskemaan oman ahdistuksen syrjään, kun lapset tarvitsevat äitiään. Joskus se riittää vain avaamaan pamipurkin kannen ja nakkaamaan yhden rauhoittavan naamariin.

En ole bentsoriippuvainen, en ainakaan vielä, enkä halua sellaiseksi tulla. Silti, tuntuuhan se hyvältä, kun se ahdistus vähän hellittää. Saan lääkäriltä koska vaan masennuslääkkeet, yhdellä puhelinsoitolla. Mutta haluan ensin käydä juttelemassa psykiatrisen sh:n kanssa tilanteestani ilman lääkkeiden puuduttavaa vaikutusta, sillä haluan olla siellä juuri niin huonossa jamassa kuin oikeasti olen, jotta hän saa oikean kuvan ja minä ehkä oikean avun.

Ilman ahdistustani osaan nimittäin hienosti vähätellä kaiken ja olla vaan kovasti tyytyväinen elämääni ja todeta, että tämä nyt oli vain vaihe, kyllä tämä tästä. Niin ei ole. Näitä vaiheita on kestänyt jo kolmatta kymmenettä vuotta. Tähän asti olen vain mennyt niistä läpi ja elänyt parempia aikoja ja sitten mennyt seuraavasta läpi. Samalla olen kuitenkin rikkonut parisuhteita ja aiheuttanut ongelmia lapsilleni. En halua rikkoa tätä ja haluan lapsilleni tasapainoisemman äidin.

Tämä vellova ahdistus kun on vaan yksi oire, se kaikkein tuntuvin ja häiritsevin. Ehkäpä, jos sen vellomisen saa tasoitettua, energiaa alkaa taas riittää siihen kokonaisuuteen pureutumiseen. Siihen, miksi minulla on niin kamala eroahdistus. Impulssien hillitsemiseen. Mielikuvituksen hillitsemiseen. Elämänhallintaan.

Häpeä, itseinho. Kuinka minua voi kukaan rakastaakaan, kun inhoan itseäni ja sitä mitä olen?