Äitini rakasti minua niinkuin itseään. Tai ehkä äitini rakasti minua enemmän kuin osasi koskaan rakastaa itseään. Klassisesti narsisteista sanotaan, että he ovat rakastuneet itseensä, omaan peilikuvaansa. Se on kuitenkin yleisesti ottaen kaukana totuudesta. Narsisti ei osaa rakastaa. Ei itseään, ei muitakaan. Narsistin itsekeskeisyys on pyrkimystä paikata sitä tyhjiötä, joka sisälle on syntynyt, kun yhteys omaan egoon on katkennut. Narsisti on tyypillisesti erittäin läheisriippuvainen. Poissa silmistä poissa mielestä - jos ei jatkuvasti saa tarvitsemaansa läheisyys- ja huomioannosta, paha olo kasvaa ylivoimaisen suureksi.

Jokainen narsisti on vähän erilainen. Tavallista kuitenkin on, että narsisti on kylmä kaikille paitsi niille, jotka suostuvat tekemään hänestä keskipisteen ja elämään ja olemaan, kuten hän haluaa. Toiset käskyttää, toiset manipuloi. Ihmettelin aina äitini dramaattista sosiaalista elämää. Ystävyyssuhteet tulivat ja menivät suunnilleen kaavalla nollasta sataan ja takaisin. Eli hetkessä jostakin henkilöstä tuli se "bestis" - kyllä, vielä vanhalla iällä - ja yhtä nopeasti henkilö olikin poissa äidin elämästä. Sain aina kuulla, kuinka tuo entinen ystävä oli pannut välit poikki milloin mistäkin minusta kovin lapsellisesta syystä (enhän koskaan kuullut kuin äidin puolen asiasta). Ihmettelin aina, miten aikuiset voivat käyttäytyä kuin kakarat hiekkalaatikolla. Kunnes ymmärsin äitini narsismin.

Samalla tavoin hän kohteli minua. Pienenä, ennen kouluikää, minulta otettiin luulot pois. Nahkavyö teki tuttavuutta peppuni kanssa, litsareitakin muistan saaneeni. Äiti on tietenkin kieltänyt molemmat, eihän meillä fyysisesti kuritettu, joskus ehkä luunappia sormille korkeintaan. Mutta minä muistan. Toisissa moinen herättää uhmakkuuden entisestään. Minusta se nipsaisi viimeisenkin uhmakkuuden pois, alistuin. Minusta tuli kiltti ylisuorittaja, äitini miellyttäjä. Sain ylenpalttisesti rakkautta ja läheisyyttä äidiltäni niin kauan kuin suostuin hänen jatkeekseen. Niin kauan kuin suoriuduin hyvin enkä ollut eri mieltä hänen kanssaan. Riidat päättyivät aina siihen, että minä pyysin anteeksi. Mitäkö? No sitä että olin kehdannut olla eri mieltä. Muuten äiti otti rakkautensa minulta pois. 

Äiti kasvatti minustakin läheisriippuvaisen. Äitiriippuvaisen. Muutettuani kotoa pois, olin yli viikon fyysisesti kipeä - sairas olo helpotti joka kerta kun käväisinkin kotona. Siellä äidin kotona, mistä niin olin halunnut päästä pois, koska ahdisti. Myöhemmin, paljon päälle parikymppisenä, aloin ymmärtää äitiriippuvuuteni ja potkia itseäni irti. Siirsin riippuvuuden poikaystävääni. En kuitenkaan ihan kokonaan vapautunut äidistäkään. Ovelasti hän ymmärsi tuolloin pyytää anteeksi joitain tekosiaan; siten hän sai pidettyä minut liekassaan edes jotenkin. Mutten enää koskaan ollut riittävän hyvä tytär. En soitellut tarpeeksi, enkä käynyt tarpeeksi usein kylässä. 

Äitini oli mestari naamioimaan kaiken ylenpalttiseen rakkauteen. Ihan kirkkain silmin hän saattoi sanoa, että on aina ollut - aina oli, nythän äiti ei enää sano mitään - minua varten. Enkä voi edes väittää vastaan. Silti, sellaisissa tilanteissa, joissa tarvitsin äidin tukea, sain tuen sijaan neuvoja. Äiti yritti jälleen luikerrella ottamaan ohjat elämästäni. Sain jatkuvasti taistella vastaan, jotta sain säilytettyä oman päätäntävaltani elämässäni. Sain jatkuvasti olla varpaillani, sillä äiti oli manipuloimisen mestari. Huolenpidon ja rakkauden nimissä hän syötti minuun pelkoja ja uhkakuvia. Manipuloi minua tekemään, kuten hän halusi minun tekevän. "Jollet nyt tee näin niin..." "Minä ajattelen vain sinun parastasi..."

Narsitivanhemman lapselle on arkipäivää kyseenalaistaa omat muistonsa. Kun käsiin osuu äidin kauniisti kirjoittama kortti, mieleen tulvahtaa kaikki ne rakkaudenosoitukset - tiedän, että on myös niitä, jotka eivät ikinä saaneet narsistivanhemmaltaan mitään rakkautta koskaan; ehkä olen tässä sitten onnekas, mutta tekeekö se lopultakaan asiasta sen parempaa, onko se naamioitua vai aivan suoranaista? Se on sitä petollisempaa, mitä valheellisempaa se on. Se on sitä vahingollisempaa, mitä enemmän se leikkii toisen ihmisen tunteilla. Ei sillä niin väliä, onko sinulle sanottu koko elämäsi, että olen huonompi kuin muut etkä rakkauden arvoinen, vai onko sinulle osoitettu koko elämäsi, ettet ole yhtä hyvä kuin muut etkä rakkauden arvoinen ellet tee kuten narsistivanhempi haluaa ja hanki kymppejä koulussa ja mitä lie.

Ei, en usko keksineeni lapsuuteni huonoja muistoja, enkä äitini narsimia. Ei siitä jäänyt epäilystäkään enää sen jälkeen, miten asiat hänen kanssaan menivät viimeisinä vuosina. Silti rakastin äitiäni. On harmi, ettei hän osannut rakastaa itseään, tai minua ehjästi. Ja nyt äitinä itse mietin, mitä välitän tästä kaikesta omiin lapsiini. Miten äitiyteeni vaikuttaa se, että oma äitini oli narsisti. Parhaani teen, muutahan en voi. Ei kai voinut minunkaan äitini.