Taannoin, äitini kuoltua pitkän sairastamisen päätteeksi, kävin muutamassa viikossa läpi sen, mikä monella kestää vuosiakin. Epäuskon, shokin, surun, ikävän. Itkin äitiä. Itkin sitä äitiä, joka halasi ja lohdutti. Itkin sitä äitiä, jota minulla ei ollut - sitä, joka hyväksyy lapsensa sellaisena kuin hän on ja on aina lastaan varten.

Minä synnyin äitini jatkeeksi, ihmiseksi vailla omia rajoja. Olin rakastettava, kun tein niinkuin äiti tahtoi minun tekevän, mutta jos en, sain tuta vihan liekit ja ennen kaikkea syyllistämisen. Ainaisen syyllistämisen. Vielä aikuisena. Mikset tule useammin käymään? Mikset soittele useammin? Mikset juttele kanssani pitempään? Miksi olet noin herkkänahkainen?

Kamppailin äitisuhteessani vuosia ymmärtämättä, miksi se oli niin ahdistavaa. Vasta kun äitini alkoi yrittää rikkoa parisuhdettani, syyllistää minun lapsiani, rikkoa välejäni siskooni, asiain laita valkeni minulle. Äiti oli salakavala. Rakkauden nimissä hän pyrki riistämään minulta päätäntävallan omista asioistani. "Hyvää minä vaan tarkoitan, rakastan sinua ja siksi annan neuvoja." Ja jos en niitä neuvoja (jotka kovin käskevästi annettiin) noudattanut, oli kiittämätön. 

Niin, kun äiti kuoli, oli minullakin vähän aikaa ikävä. Sitten tilalle tuli suuri helpotus. Minulle ei enää kerrottukaan viikottain, kuinka en osaa tehdä itse päätöksiäni. Minulta ei enää vaadittukaan jatkuvaa huomiota ja päivittäisiä puheluita. Minulle ei enää sadellutkaan syyllistäviä tekstiviestejä, jos en soitellut vähintään joka toinen päivä. Minun ei enää tarvinnutkaan kamppailla jatkuvasti miekka ojossa rajojeni puolesta. 

Ei, en ikävöi äitiäni. En hänen eläessään osannut katkaista välejäni häneen. Hän oli kuitenkin rakas. Mutten myöskään hänen eläessään kokonaan päässyt vapauteen siitä ikeestä, johon hän minut asetti syntymässäni. Nyt olen vapaa olemaan minä.