Katselin joku aika sitten elokuvaa, jossa vaimonsa menettänyt pappi vastasi: "No. You can't be mad at someone you don't believe in," kun häneltä kysyttiin, eikö hän menettänyt uskoaan tapahtuman myötä. Myöhemmin elokuvassa toinen päähenkilöistä astelee tyhjään kirkkoon ja huutaa alttaritaululle: "What have you got against me?!"

Minulla on uskovainen, uskonnollinen, tausta. Uskoin pitkään Jumalaan ja uskoin, että elämäni on hänen käsissään. Uskoin, että kun rukoilen ja uskon, Jumala vastaa siten kuin parhaaksi katsoo. En usko enää. En Jumalaan, enkä siihen, että yhtään henkiolentoa tuolla jossain kiinnostaisi mitä minulle tapahtuu.

Kaikki kietoutuu yhdeksi elämän tilkkutäkiksi. Äitini, hänen vanhempansa, isäni, ihmiset joiden kanssa olen elämäni aikana ollut tekemisissä, opettajat, ystävät, lapseni, puolisoni. Ihminen ei ole saari, ei edes vene joka ajelehtii yksinään tai jonkun korkeamman ohjauksessa. Ihmiset törmäilevät kuin törmäilyautot toisiinsa ja jokainen törmäys muuttaa kummankin auton kurssia johonkin. 

En ole vallan vailla uskoa johonkin yliluonnolliseen. Olen spiritual, kuten amerikaksi sanotaan. Uskon, että ympärillämme on paljonkin näkymätöntä ja sellaista, mitä emme pysty käsin koskettelemaan tai vajavasilla aivoillamme ymmrtämään. Pelkästään jo elossa oleminen, elollisuus on jotain mystistä, se, että on ymmärrys on mystistä. En vaan usko, että sillä millään on varsin mitään tekemistä meidän elämämmä kohtaloiden kanssa. 

Kun elämä on potkinut päähän ja tuntuu vaikealta, ylitsepääsemättömältä, on ehkä helpompi käsitellä tunteita, kun on joku, jolle olla vihainen siitä. Jumallalle, joka antoi sen kaiken tapahtua. Vanhemmille, opettajille, koulukiusaajille. Kenelle tahansa, jota voi syyttää siitä, mitä on tapahtunut. Kunhan ei tarvitse itseään syyttää.

Olen minäkin ollut vihainen. Milloin kenellekin ja etenkin Jumalalle niin monta kertaa. On aika olla vihainen, mutta on myös aika myös päästää siitä irti. Minusta on vapauttavaa, ettei tarvitse uskoa Jumalaan, joka antaa kaikenlaisen pahan tapahtua, uskoitpa tai et, olitpa hyvä ihminen tai et. Minusta on helpottavaa ymmärtää, että me täällä pyörimme piirileikkiämme ja ihminen on ihmiselle susi, mutta myös enkeli. On vapauttavaa päästää vihasta irti ja ymmärtää, että vaikka välillä tuntuu pirun pahalle, sekin menee ohi. Elämä jatkuu.

Jos tuntuu turvalliselta uskoa Jumalaan siittä vaan. Jos se tuntuu ahdistavalta, päästä irti. Jos elämä sellaisena kuin se on ei miellytä, pyri tekemään sille jotain. Menneisyydellemme emme mitään mahda, mutta tulevaisuudellemme hvinkin. Vaikka olisi mitä traumojen aiheuttamia ongelmia, mielenterveysongelmia ym. loppujen lopuksi elämässä on kyse siitä, mitä teet huomenna, ei siitä mitä teit eilen, vaikka se asettaakin huomisen alustan..

MT-ongelmaiselle ongelmaksi muodustuu toki usein isommat voimat kuin omat. Haluat tervehtyä, haluat selvityä, etsit apua, koska et yksin kykene, osaa ja jaksa. Paskempi mäihä on sitten, jos valitsee hakea apua, mutta sitä ei saa. Silti, yksikään jumala ei sitäkään ole ohjailemassa vaan ihmiset. Ja taas on aihetta olla vihainen. Sen jälkeen voi taas miettiä, mitä seuraavaksi.