Minulla alkaa olla vuosi terapiaa takana. Välillä mietin, ettei siitä ole ollut mitään apua mihinkään. Kunhan käyn siellä viikottain läpisemässä pehmosia, mitä se muka ketään auttaa? Kesälomalla, terapian kesätauolla, huomasin kaipaavani sitä. Huomasin, että minulla oli taas enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin keväällä. Nyt syksyn tullen on tapahtunut jokin läpimurto ja huomaan olevani onnellinen.

Se on ihan kummallinen tunne. Ihmiselle, joka on koko aikuisikänsä kamppaillut jonkinasteisen masennuksen ja aaltoilevan ahdistuksen kanssa. Olen ennenkin luullut olevani onnellinen. Olen kirjoittanut sellaisia lausahduksia kuin: "Todelliseen onneen sekoittuu myös hippunen murhetta." Minä en ole tiennyt, miltä todellinen onnellisuus tuntuu! Minä en ole ikinä ollut onnellinen monta päivää putkeen.

Olen ollut välillä elämääni tyytyväisempi, välillä vähemmän tyytyväinen. Olen ollut onnellinen jollain tasolla. Olen saattnut tuntea suunnatonta onnen tunnetta yhdessä hetkessä, mutta kovin helposti ja nopeasti vastoinkäymiset ovat senkin hetken rikkoneet tuhanneksi sirpaleeksi. 

Juuri nyt masennuspisteeni ovat liki nollissa. Mitähän niitä viimeksi sain, kuusi? Eläminen tuntuu hyvältä ja vaikka elämäni ei missään tapauksessa juuri nytkään ole täydellistä, se on hyvää. Tunnen, että allani on pohja jonka päälle rakentaa. Pohja, joka EI OLE ÄITINI. Pohja, joka ei ole kukaan toinen ihminen. Olkoonkin, että jos nyt mieheni kanssa eroaisimme, se varmasti heittäisi minut melkoiseen suohon. 

Olen havainnut, että kun olen havainnut olevani onnellinen, se ruokkii onnellisuuden tunnettani. Kun olen päässäni määritellyt itseni onnelliseksi, se ruokkii onnellisuuttani eteenpäin. Kun kokemukseni on, että tunnen itseni onnelliseksi, vaikka pienet asiat eivät menisikään kuten haluan ja odotan, pystyn jokaisen uuden vastoinkäymisen tullessa nojaamaan tuohon kokemukseen ja käsittelemään ne paremmin kuin edellisellä kerralla.

Saatan minä yhä olla välillä pahalla tuulella, ahdistunutkin. Olen ymmärtänyt, että perusonnellisuus ei välttämättä katoa negatiivisiin tunteisiin, vaan voin tuntea ne ja surffailla niiden aaltojen läpi ja palata taas pinnalle onnellisena. Tarkoittaako tämä jotakin epävakaiden piirteiden laimenemista? Vai tarkoittaako tämä vain sitä, että olen oppinut takertumaan hyvän olon tunteeseen ja ruokkimaan sitä negatiivisten sijaan?

Tunne-elämäni on yhtä mustavalkoinen kuin ennenkin. Nyt kun olen onnellinen, olen sitä täysillä. Se tunne tunteena katoaa, kun joku asia pääsee ahdistamaan, mutta tiedän sen tulevan takaisin. En jää jumiin negaatioihin. Jään ennemmin jumiin positioihin. 

Terapiani toivon mukaan jatkuu vielä pari vuotta. Olen ensimmäistä kertaa kokenut, että minulla on mahdollisuus jotensakin "terveeseen", onnelliseen elämään. Minulla on mahdollisuus olla aidosti vahvempi, ei vain tahdonvoimalla vahvempi. Haluan sitä. Olen ymmärtänyt, ettei se muuta sitä, joka minä olen. Olen ymmärtänyt, ettei se tarkoita tunne-elämäni latistumista vaan tasa-painottumista. Se tarkoittaa sitä, että minulla on positiivisia voimavaroja itsessäni, sisälläni.

Onnellisuuden opetteleminen on vähän niinkuin uimaan opettelua. Sen sijaan, että räpiköin aallokoissa mitenkuten tarraten epätoivoisesti johonkin kellukkeisiin, opinkin pysymään pinnalla hallitummin. Opin sukeltamaan ja palaamaan pinnalle myrskyssäkin, sillä tiedän osaavani.