Lapset riitelivät raastavasti aiheesta, jonka tunsin menevän pintaa syvemmälle kummankin tunteisiin. Toinen lähti ulos hengittelemään, toinen jatkoi rähjäämistään minulle, kun menin puuttumaan riitaan. Lopulta sain toisenkin omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Minulle jäi riidasta ahdistava olo ja loputtoman paha mieli. Menin myöhemmin kummankin luo, ja kysäisin: "Oletko okei?" Kumpikin sanoi olevansa, joskin se teinimpi ärähti perään: "Miksen olis?" Vastasin hiljaa, että koska minä en ole. 

Olin nuoremman lapsen kanssa isän ja vaimonsa luona landella pari päivää. Isän vaimo ei ole oikein hyvässä kunnossa tällä hetkellä, joten isä, joka on tottunut elämässään siihen, että nainen hoitaa huushollin, on joutunut ottamaan viime aikoina vastuuta asioista, jotka eivät ole hänen ominta osaamistaan. Kuten ruuanlaitosta. Tiedän isäni olleen iloinen siitä, että olimme landella, mutta samalla tunsin sen stressin kuin se olisi omani. Toisena päivänä ahdistukseni syveni niin että huokaisin helpotuksesta, kun viimein lähdimme sieltä.

On aika raskasta jo sekin, että omat tunteet ovat niin voimakkaita, että jokainen tunne on moninkertaisen intensiivinen verrattuna normi-ihmisen tunneskaalaan. Kun siihen päälle tulee vielä tämä taipumus imeä itseensä muidenkin tunteet - etenkin negatiiviset - toivoisi sitä usein voivansa vetää jonkin kilven ympärilleen ja sysätä kaikki tunteet sen ulkopuolelle. Siksi yksin on niin paljon helpompi olla. Siksi tarvitsen paljon aikaa olla vain itseni kanssa. Silloin on sentään vain omat tunteet taakkana.