Tapasin eilen uuden ihmisen, sellaisen, josta pidin kovasti. Hän laittoi minulle kaverikutsun facebookissa ja ilahtuneesti sen hyväksyin. Olen tottunut siihen, etteivät ihmiset juuri kiinnostu minusta ja halua olla ystäviäni, vaikka minusta meillä synkkaisikin. Heti minussa virisi pieni toivonsiemen. Jospa tässä olisi ihminen, josta voisi tulla minun ystäväni. Joka haluaisi lähteä joskus kanssani istumaan iltaa tai kutsuisi ihan vaan kylään, soittaisi joskus ja juttelisimme kuulumisia. 

Tuskinpa vaan kuitenkaan. Henkilö on miehen kaverin vaimo, ja jo näen sieluni silmin, miten tämäkin menee. Tapaamme silloin kun miehet päättävät ottaa vaimot mukaan yhteiseen illanviettoon tai muuten vaan kyläilyyn, kuten eilen. Facebook-kaveruus on vain se uusi "normi" - onhan miehetkin siellä keskenään kavereita (ja tämä miehen kaveri minunkin fb-kaverini).

Lapsena ja nuorena minulla oli yksi hyvä ystävä kerrallaan. Lisäksi oli ne satunnaiset hyvät luokkakaverit, joita minullakin oli, siinä kiusaamisen lomassa, toisinaan. Ne ystävyydet aina loppuivat siihen, kun ystävän perhe muutti pois paikkakunnalta. Nuoruuteni tiivis ystävyyssuhde katkesi siihen kun aloin seurustella kuudentoista vanhana.

En osaa ylläpitää kuin yhtä suhdetta kerrallaan, joten aikuisiällä minulla ei ole koskaan ollut tiivistä ystävyyssuhdetta kenenkään kanssa, sillä olen muutamaa kuukautta lukuunottamatta aina ollut parisuhteessa tuosta ensimmäisestä seurustelusta lähtien. Läheisriippuvuutta kai se on, takertuminen yhteen ihmiseen, joka saa minut siten tuntemaan itseni jollain tapaa merkitykselliseksi.

Silti toivoisin, että joku haluaisi olla minunkin ystäväni, ihan silleen "normaalilla tavalla". Että joku haluaisi sitä niin kovasti, että pitäisi yhteyttä silloinkin, kun minä en vaan osaa. Minä nimittäin aina koen häiritseväni ihmisiä jos liian usein soitan tai liian tiiviisti koitan ylläpitää yhteyksiä. Ja niinhän sitä on ennenkin käynytkin. Karkotan ihmiset luotani takertumisellani. Minä kun en osaa muuta kuin olla on tai off ihmissuhteissa, ihan niinkuin äitini. Useimmiten se siis on off.

Ei nyt ehkä ihan niinkuin äitini, sillä ylläpidän jonkinlaista sosiaalista semielämää kyllä. Minulla on paljon sellaisia kavereita, joiden kanssa ollaan harvakseltaan yhteydessä, nähdään kerran vuodessa tai jotain. Ja sekin on ihan kivaa. Äidin off oli nimittäin välit poikki jos et halua olla koko ajan kanssani -tyyppistä. 

Tämä ei ole mikään yksinäisyyden valitus. En ollenkaan koe olevani yksinäinen. Minulla on mieheni ja perheeni ja tuo vähän harva ja kaukainen kaveripiirini ja introverttinä olen enimmäkseen oikein tyytyväinen asiaintilaan. Sisälläni on kuitenkin se pienenpieni pala, joka toivoo toisinaan, että joku muukin kuin isäni ja mieheni olisi kiinnostunut minusta ja elämästäni.