Kun liika on liikaa, se vaan on liikaa. En minä nyt sen enempää tässä siitä, mikä kaikki minut kuormitti pisteeseen, jossa romahdin, sillä ei se ole merkityksellistä. Olipahan vaan liian monta mieltä painavaa asiaa, ahdistusta, riitelyä ja lopulta syyllisyydentunnetta ja tarpeetonta häpeää.

"Ehkä mä vaan menen ja hirtän itseni!" huusin miehelle ja painuin itku kurkussa pihasta. Myönnän käyttäväni tuota ääneen vähän liiankin usein. En oikeasti ole hirttämässä itseäni, vaan yritän sillä ilmaista sitä pahaa oloa, joka ryöpsähtää tilanteissa, joissa koen olevani huono, kaikkeen syyllinen, aiheuttavani muille vain harmia, tarpeeton ja turha muutenkin. Kai minä yritän sillä saada muut tuntemaan olonsa yhtä kurjaksi. Sen lisäksi, että minusta oikeasti kyllä tuntuu siltä, että haluaisin vain kuolla pois, turha epäkelpo ihminen.

Marssin metsäpolulle paljain jaloin, pyörsin takaisinpäin, pyörin hetken tietämättä minne haluan mennä, kunnes istahdin pihakivelle itkemään. Aikani siinä itkettyäni jokin pieni ääni päässäni pääsi murtautumaan kaiken sen tuskan läpi ja kuiski, että hei, mene ottamaan yksi opamoxi niin rauhoitut. Tottelin ääntä ja menin hakemaan lääkekaapista rauhoittavan, eteisestä tupakan ja jalkaani crocsit. Nappasin kuulokkeeni ja kännykkäni ja laitoin Spotifyn huutamaan LinkinParkia korviini, niin että maailman kaikki muut äänet hukkuivat sen alle. 

Kävelin takaisin metsäpolulle ja sitä kautta puistoon penkille istumaan. Pois sieltä, missä minua ahdisti. Istuin ja kuuntelin musiikkia, pelasin aivotonta kännykkäpeliä, kunnes syksyinen tuuli alkoi tuntua viileältä ja kävelin takaisin kotiin. Käperryin peiton alle kuulokkeet yhä korvillani, puristin silmäni kiinni. Koira hyppäsi viereeni lepäämään, uskollinen lämmin ystäväni. 

Päässäni oli vain yksi ajatus: Haluan pois, sillä olen arvoton. Epäkelpo, huono, turha. Kun lopulta avasin silmäni, tuijotin seinää näkemättä mitään, ajattelematta mitään. LinkinPark pauhasi täyttäen pääni sillä tuskalla, jota tunsin. Itkin vähän lisää, kun kuulokkeista tulvi Leave out all the rest.

"Don't be afraid, I've taken my beating
I've shared what I made
I'm strong on the surface, not all the way through
I've never been perfect but neither have you

When my time comes, forget the wrong that I've done
Help me leave behind some reasons to be missed
And don't resent me, and when you're feeling empty
Keep me in your memory, leave out all the rest
Leave out all the rest"

Mietin Chester Benningtonia, joka ei jaksanut jatkaa enää. Mietin hänen perhettään, jolle jäi vain muistot. Mietin tyttäreni kaveria, joka huutaa apua uhkaamalla tappaa itsensä - vakavammin kuin minä. Mietin lapsiani ja miestäni ja koiriani ja vähän kerrassaan aloin tuntea olevani valmis kohtaamaan jälleen maailman ja elämän ja nousemaan alhostani. Opamoxilla on oma osuutensa asiaan, kävelyllä, tupakalla ja LinkinParkilla osansa. Loput kai hoitaa oma mieleni, joka on elämän saatossa ohjelmoitu nousemaan aina takaisin pinnalle. 

En ole pilvissä (enkä pilvessä), mutta tämä vuoristoradan tasaisempi eteenpäin kolisteleva osuus on ihan jees. Se riittää siihen, että nousin laittamaan lapselle ruokaa, että huomenna taas menen töihin, että elämä ja arki jatkuu.