Äitini "tuli uskoon" minun ollessani kolmentoista. Kun äitini teki jotain, hän teki sen sata lasissa. Ja kun äitini teki jotain, piti minunkin, sillä muutenhan maailma ei olisi ollut oikein. Panin kuitenkin kampoihin, vuoden päivät. Sinä aikana tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tuntui, että äitini oli jollain mystisellä tavalla sulkenut minut ulkopuolelle sen piirin, jossa olivat äitini uudet ystävät ja siskonikin. Tuo kultalapsi, joka teki kaiken oikein, ja jos ei tehnytkään, sai ainakin sen anteeksi. Toisin kuin minä.

Pitkin hampain siis lopulta noin vuoden väsytystaistelun jälkeen suostuin lähtemään äitini seurakunnan leirille. Se, mistä siellä puhuttiin, Jeesuksesta ja pelastuksesta ja ennen muuta rakkaudesta vailla vaatimuksia ja ehtoja, puhui minulle. Enhän ollut koskaan - vaikken sitä silloin ymmärtänytkään - ollut kokenut ehdotonta rakkautta. Kuulosti aivan mielettömän hienolta, että oli Jumala ja Jeesus, jotka rakastivat minua ehdoitta. Opin sitten myöhemmin, että kyllähän niitä ehtoja riitti. Ne vain naamioitiin juuri niinkuin äitini oli aina kaiken naamioinut, rakkauteen. "Jumala tahtoo vain parastasi. Teet Jumalan surulliseksi." Vitut jumalasta, joka ei rakasta minua sellaisena kuin olen vaan vaatii.

Jollain tapaa tuo uskovaisuus pelasti teinivuoteni. En tiedä, eikä kai sillä väliäkään, oliko se hyvä vai huono, että vietin teinivuoteni fanaattisten uskovien seurassa enkä kohteltanut kartsalla tai lätrännyt alkoholin kanssa. Jollain tapaa usko toi minulle turvaa ja hyvää oloa kamppaillessani niiden vaikeimpien teinivuosien läpi. Äitini takia tunsin, että isä oli hylännyt. Äitini takia tunsin, etten ole rakastettava. Olisin varmaan ilman tuota uskoa vaipunut masennukseen. Jumala yksin tietää (sic) että yhtä vuoristorataa ja fiilisten etsimistä oli uskonikin. Ja pelkoa. Aina pelkoa kadotuksesta. Kerran tulin himaan, eikä sisko ollutkaan siellä kuten yleensä. Äiti ei vastannut töissä puhelimeensa, eikä ukkini kotonaan. Pelkäsin, ihan oikeasti, että Jeesus oli tullut takaisin ja vienyt kaikki muut ja olinkin jäänyt jäljelle. En koskaan uskonut olevani tarpeeksi hyvä, edes Jeesukselle.

Pitkälle aikuisuuteen säilytin uskoni ja sen määräämät arvoni. En todellakaan olisi teininä uskaltanut äitiäni vastaan pullikoida, mutta vielä minun ollessani jo aikuinen, äiti määritti mihin suuntaan uskoni ja preferenssini kulkivat. Äiti saattoi soittaa minulle ja kertoa, että kaupunkiin on tullut se-ja-se kuuluisa saarnaaja, "teidänkin täytyy tulla kuuntelemaan". Monesti sanoin, että meillä on muuta ja sitä ja tätä, mutta sitten se syyllistäminen. Se raamatulla päähän lyöminen. Se, "et ole kunnon uskovainen, joudut helvettiin jos et..." Se meni läpi kaiken. Hivenen vähemmän fanaattinen silloinen poikaystäväni yritti kuunteluttaa minulla Samuli Edelmanin biisiä, jolla yritti kertoa runollisesti rakkaudestaan. Minä käänsin radion pois päältä, sillä eihän maallinen musiikki sopinut! Niin oli äiti sanonut!

Minulla ei ole jäljellä teiniajan kasetteja - jotain Exitin kasettia lukuun ottamatta - ei LP-levyjä, ei julisteita, ei oikein mitään. Nehän oli kaikki syntiä. 

Hassua kyllä, kun kolmikymppisenä aloin vapautua uskonnon kahleista, silloinen mieheni, tuo vähemmän fanaattinen entinen poikaystävä, oli vielä ja vieläkin on, yhä jumissa siellä missä oli kun aloimme aikoinaan seurustella. No, melkein. Minä en enää usko järjestäytyneeseen uskontoon. Ne on vallan välineitä, Joku päättää puolestasi, mikä on oikein, mikä väärin, mitä sopii tehdä, mitä ei, mitä pitää ajatella, miten pitää olla. En osta sitä, en hyväksy sitä enää. Lapsistanikin olen, varmaan jo kauan ennen oman uskoni hylkäsin itsenäisen ajattelun tieltä, kasvattanut itsenäisiä ajattelijoita, jotka osaavat punnita ja pohtia ja muodostaa oman eettisen järjestelmänsä sen sijaan, että olisivat jonkun muun vietävinä. Olen tyytyväinen. Isänsä kait ei, sillä sen myötä koulun ussa on vaihtunut et:ksi ja ripari protuleiriksi. 

Minulla on yhä tuttavia, kavereita sieltä vanhoista seurakuntaporukoista. Täytyy sanoa, että jokainen halleluja-päivitys facebookissa saa minut voimaan pahoin. Ehkä he kokevat sen aidoksi, hyvät heille. Minä en. Se maailma ahdistaa minua, tuntuu tolkuttoman epäaidolta, enkä ikinä enää halua olla sen kanssa tekemisissä. Olen vain onnellinen, että olen vihdoin vapaa. Monta pitkää vuotta se kestikin, että pääsin eroon siitä takaraivoa jäytäneestä "entä jos sittenkin joudun helvettiin jollen usko Jeesukseen" -äänestä. 

Nykyisin? En ala uskomuksiani tässä avana, mutta sen kerron, että kukaan muu enää määritä, mihin uskon ja miten elän. Minä. Vain minä.