Vai voikohan niin edes sanoa, sillä murrosikäni jäi niin kovin kesken. Hyppäsin suoraan kapinallisesta ja koko maailmalle vihaisesta 13-vuotiaasta seesteiseen varhaisaikuisuuteen. Tai melkein suoraan, eläen ensin sellaisen ehkä normaalin helluntaiteinin elämää, mutta ei sitä oikein murrosiäksi voi kutsua, ei ainakaan minun osaltani.

Vähän päälle kolmikymppisenä sitten jatkoin siitä mihin olin jäänyt. En tosin enää kapinoinut vanhempiani vastaan - isän kanssa välit olivat edes jotenkin taas jo lämmitellyt, äiti oli jo muuttanut muille maille vierahille ja etäisyyden vuoksi enimmäkseen kykenin elämään jotensakin hänestä irrallista elämää - vaan silloista miestäni. Sitä avioliittoa vastaan, joka oli riistänyt minulta nuoruuden, niin paljon kuin sitä olin silloin itse halunnutkin.

Nykyiselle miehelleni toisinaan valitan, että hän kohtelee minua kuin teiniä. Huudan, etten ole yksi talon teineistä vaan toinen talon täysvaltaisista aikuisista, niiden teinien ÄITI. Jos pysähdyn miettimään asiaa, en ihmettele, että satunnaisesti mies todellakin kohtelee minua kuin teiniä, sillä aika usein minä käyttäydyn ennemmin kuin teini kuin niinkuin se toinen aikuinen. 

Aika usein haluaisin vain vetäytyä pimeään huoneeseen kuuntelemaan rokkia ja ehkä lukemaan kirjaa. Kirjoittamaan tuskastani ja katoamaan Netflixin virtuaalimaailmaan jonkin koukuttavan sarjan myötä. Ja kun mies haluaisi laittaa ruokaa yhdessä ja huomauttaa, että kaupassakin pitäisi käydä ja että hän ihan vaan kaipaisi seuraani, ahdistun ja ärisen, sillä koen, että oma aikani on keskeytetty.

Lasteni ollessa pieniä kamppailimme heidän isänsä kanssa tästä omasta ajasta. Kilpailimme kai jollain tavalla - jos toinen oli vaikkapa koneella puoli tuntia toista pitempään, piti se aika saada jotenkin korvattua ja takaisin. Vuorottelimme (mikä sinällään kai on normaalia) ja pidimme päässäämme kirjaa omasta ajastamme, kumpikin. Jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu aivan hullulta. Emme todellakaan tainneet olla valmiita vanhemmuuteen. En ehkä olisi vieläkään.

Epävakaalle tunne-elämälle on tunnusomaista heittelevä tunne-elämä (niinhän se nimikin kertoo), joka muistuttaa vahvasti murrosiän tunnemyrskyjä. Vuoristorataa, jossa välillä vellotaan alimmassa helvetissä ja välillä viiletetään maailman katolla. Bipolaarisesta mielialahäiriöstä tämä eroaa siten, että puhtaasti epävakaalla ei ole maanisia ja depressiivisiä kausia vaan tunne-elämä kulkee vuoristorataansa monesti päivän aikana monta kertaa ylös ja alas. Että tunne-elämä on vahvasti ulkosista tekijöistä riippuvaista.

Toisinaan elämääni pohtiessani mietin, miten erilaista minunkin elämäni olisi voinut olla, jos olisin silloin nuorena tehnyt erilaisia valintoja. Jos ei olisi ollut sitä pirun uskontoa ja ulkoisia paineita, olisin ehkä saattanut jäädä sellaiseksi Peter (tai Petra ;) ) Paniksi, kasvamatta koskaan vastuulliseen aikuisuuteen. Tai jos minulla ei silloin päälle kolmikymppisenä olisi ollut lapsia, olisin saattanut siinä vaiheessa kääntää elämäni suunnan perheellisyydestä maailmaa matkaavaksi kiertolaiseksi.

Olen kuitenkin valintani tehnyt ja onnellinen lapsistani ja pohjimmiltani onnellinen tässä elämäni muodossa. Samalla silti kamppailen tuon murrosikäisen minäni kanssa, joka ei halua vastuuta, vihaa ihmiskuntaa ja haluaisi vain ruokkia omaa mielihyväänsä. Jos jotain hyvää narsistiäitini vaatimuksista on elämääni siunaantunut, on se se, että olen jo nuorena oppinut kantamaan vastuuni, koska on pakko. Ei ehkä olisi ollut pakko silloin nuorena oikeasti, mutta nyt on. Ja sen ainakin osaan, kaikesta huolimatta.