Useimmiten elän nykyisin järkevästi. En enää visko ketään voinokareilla enkä kengillä. Yritän harkita toisenkin kerran, kun iskee impulssi tehdä jotain. Yritän miettiä tekojeni seurauksia. Aina en kuitenkaan onnistu. Välillä teen tyhmyyksiä, joista sitten saan kantaa seuraukset myöhemmin. Ja kannankin. Olen oppinut ottamaan vastuun itsestäni ja tekemisistäni, myös niistä typeristä impulsseista.

Kunpa ADHD-lapsenikin oppisi. Mielellään vähän varhemmin kuin minä, joka kävin sen koulun hyvän matkaa aikuisena. Yritän auttaa ja opettaa, mutta vastustus on kova. "En minä niin tehnyt!" tulee vastaus lapsen suusta, jos huomautan hänelle jostakin, mitä tuli tehneeksi - impulssi tai ei. Lapsi on todella impulsiivinen, ja todella usein pulassa sen vuoksi.

Yhdistetään siihen vielä itsepäisyys. Sekin on meille yhteinen tekijä, lapseni kanssa. Mies kerran kysyi, tiedänkö ketään, joka olisi itsepäisempi - härkäpäisempi - kuin minä. Vastasin empimättä: "Toki. Synnytin hänet." Impulsiivisuus ja itsepäisyys yhdistelmänä aiheuttavat raivareita ja riitojen kärjistymistä luvattoman helposti. Siinä toimii montakin mekanismia yhtaikaisesti.

1) Tilanteen alkusysäys saattaa tulla impulssista tehdä jotain, mitä ei pitäisi.

2) Kun asiasta huomautetaan, tulee tarve puolustautua -> syntyy riita

3) riidan (olipa synty edellä kerrotun kaltainen tai jokin aivan muu) aikana kyky hillitä ja hallita impulsseja - heittää toista kädessä olevalla esineellä, juosta karkuun vaikka sukat jalassa hankeen, purra, potkia ja lyödä, mitä vaan, kun verbaalinen kyky käsitellä asiaa heikkenee ja turhautuminen nostaa päätään

4) Impulsiivinen itsepäisyys estää perääntymästä ja järkeä ottamasta tilannetta hallintaan. ICD-ihmisen raivari päättyy aina kyyneliin. Joko hän itse jossain vaiheessa ymmärtää kävellä pois, yksinäisyyteen, tai toinen ymmrtää kävellä pois jättäen toisen yksinäisyyteen. Silloin vasta vapautuu siitä kahleesta, jonka oma impulsiivisuus ja itsepäisyys ovat kietoneet sinut.

Itse olen oppinut hillitsemään tämän puolen enimmäkseen ja melko hyvin. Satunnaiset - nykyisin onneksi harvinaiset -hteenotot ADHD/ICD-lapseni kanssa ovat kuitenkin välillä todella rumia. Kun kaksi samanlaista menettää impulssiensa kontrollin samanaikaisesti, toisiaan ruokkien, siitä on oksat pois. Sitä toivoisi, että edes minä aikuinen kykenisin parempaan. Lopputuloksena on kyyneleitä, pettymystä omaan kykenemättömyyteen ja onneksi myös aina lopulta se rauhoittuminen ja halaukset, läheisyys ja rauhallinen asian loppuunkäsittely lapsen kanssa.

Jos impulssien kontrollointikyky onkin lähtökohtaisesti työläs oppimisasia - ennen kaikkea pitää oppia tunnistamaan vaaran merkit ja poistumaan tilanteesta ennen kuin se johtaa impulsiiviseen käyttäytymiseen, ja pitää oppia jokin mekanismi, jolla impulssin saa torpattua, vaikka se olisi jo ehtinyt aivoissa välittyä toimintakeskukseen - on yksi ruoka-aine yli kaiken, jota välttämällä välttää monta kurjaa tilannetta. Sokeri.

Sokeri ei ole hyväksi AD(H)D:lle, eikä ICD:lle. Sokeri ja hiilihydraatit yleensäkin, sekoittavat aivojen aineenvaihduntaa entisestään tavalla, joka pahentaa oireita. Pääsääntöisesti silkka valkoinen sokeri ei ole hyväksi kellekään, tai ainakin tarpeeton niillekin, joille se ei muuten ole haitaksi.