Joka arkiaamu kello soi aikaisin. Väännän unisen ja ahdistuneen itseni ylös sängystä, koska on pakko. Joka aamu kysyn mielessäni, onks pakko jos ei taho, ja aina vastaan itselleni, että on vaan pakko. Nousen, lähden ja ahdistuilen ruuhkabussissa, vaikken vielä edes haluaisi olla hereillä. 

Viikonloppuaamuilta odotan vain yhtä asiaa: omatahtisuutta. Sitä, että saan ihan itse päättää, nousenko aikaisin vai myöhään, nousenko tekemään juttuja vai makoilenko koko päivän koneen kanssa tai telkkarin ääressä tai kirjaa lukien. Haluan vain valita itse, nukunko vai nousenko ja mitä teen ja milloin. Ilman ulkopuoleltani tulevia vaatimuksia ja odotuksia.

Miehelläni on omat odotuksensa viikonlopulle. Hänen mielestään on synti ja häpeä makoilla koko päivä, sillä kunnon ihminen saa jotain aikaankin. Välillä ahdistun ihan silkasta hänen katsomisestaan, välillä siitä, että hän yrittää puskea minua liikkeelle, kauppoihin kanssaan ja tekemään asioita, joita en vaan jaksaisi tehdä. Usein saan vaan olla, mutta yhtä usein en.

Niinpä kovin usein lauantaiaamu alkaa riidalla. Mies alkaa ahdistella minua nousemaan sängystä (myönnetään, vasta yhdentoista aikaan), jotta voidaan lähteä koirien kanssa ulos, jotta hän voi "aloittaa päivänsä". Minulla on vielä aamukahvi tai joskus jopa uni kesken, minua ei vielä huvittaisi nousta ja alkaa tehdä jotain. Koiratkin vielä nukkuvat, mikä ihmeen kiire meillä on muka?

Joten sitten me riidellään. Sama riita kuin niin monta kertaa ennenkin. Kai mies odottaa, että joskus "tulisin järkiini" ja käyttäytyisin kuin "kunnon ihmiset" ja nousisin kun on "aika nousta". Kai minä vain odotan, että mies joskus ymmärtäisi minua ja vähän erilaisia tarpeitani ja antaisi minun olla ja aloittaa päivä omaan tahtiini.

Niinpä tänäänkin mies lähti huutoni saattelemana ovesta ulos niihin vitun kauppoihin ja minä kuvittelin palaavani vielä toviksi loikoilemaan koirien kanssa (olin noussut käymään veskissä ja sillä välin mies jo veti vaatteet niskaan ja alkoi hoputtaa minuakin lähtemään liikkeelle), mutta kuinka ollakaan, miehen lähtö oli sitten saanut toisen koiran hereille ja tämä tietenkin sitten pyysi ulos. Joten jouduin sittenkin lähtemään jo ulos. 

Oli ehkä kuitenkin hyvä, että lenkitin koirat yksinäni, sillä siinä sitten jo ehdin vähän rauhoittua. Ei tämä ristiriita tästä miksikään mene - aamut ahdistavat minua tasaisesti aina, jos en saa ihan itse päättää milloin nousen - mutta ainakin rauhoituin taas. Ehkä mieskin rauhoittui yksikseen kaupoissa. 

Joskus ahdistaa parisuhdekin, se että elämässä on toinen ihminen, jolla on odotuksia minun suhteeni (lasteni lisäksi). En kuitenkaan osaisi kuvitellakaan elämääni ilman miestäni. Olkoon se sitten rakkautta tai läheisriippuvuutta tai ehkä vähän kumpaakin, mutta en minä silti halua olla yksin, ilman häntä, vaikka välillä se varmasti helpompaa olisikin. Kuka ikinä sanoi, että elämä olisi helppoa?