Elämä on viime aikoina potkinut päähän taas melkolailla. Isompia asioita - etenkin tiistai-illan tapahtumat - joiden vanavedessä kaikki pienetkin tuntuu jättimäisiltä. Tiistai-iltana kiukutti, suututti, vitutti. Eilen ahdistus, joka on jo jonkin aikaa ollut hiilareiden ahminta -tasolla, siirtyi ruokahaluttomuus-tasolle. Se on ahdistukseni äärimmäisin muoto. Tänään pahin terä ahdistuksesta on jo sulanut alistuneeksi masennukseksi, suruksi, uupumukseksi. Ruokaa ei edelleenkään tee mieli.

Työn tekeminen on vaikeaa. On vaikeaa kytkeä aivoja sellaiseen tilaan, jossa kykenen rationaaliseen ajatteluun, ongelmanratkaisusta puhumattakaan. Onneksi nyt on aika hiljaista. Lounastauolla kiipesin yläkertaan, keittiöön. Tottumuksesta, mutta myös koska hämmentävästi minun teki mieli teetä. Otin vitriinistä yhden uusista pupu-mukeistani ja tein itselleni marja-hunajateetä, ja istahdin sohvalle mukini kanssa.

Sohvalle, koska siinä koirat mahtuvat viereeni - ja siihen hyppäsivätkin, käpertyen viereeni torkkumaan - ja koska siitä näen orkideani. Tarvitsin asioita, joista minulle tulee hyvä olo, jotka tuottavat minulle mielihyvää, jotka tekevät oloni mukavaksi ahdistuksen ja masennuksenkin keskellä. 

Tee juontaa juurensa lapsuuteeni. En ole todellakaan mikään suuri teenjuoja, enkä edes oikein pysty juomaan mustaa teetä, sillä se aiheuttaa kurkun ärsytystä. Meillä on valkoista ja vihreää teetä kotona. Valkoinen marjatee on molempien suosikki, siis miehen ja minun. Yhdistän teen iltahetkiin isoäitini kanssa landella. Isoäidillä oli erilaisia teesekoituksia, joista valmisti meille iltateet appelsiinimarmeladipaahtoleipien ja saksalaisten dekkarisarjojen kaveriksi.

Tuo käyttämäni muki. Jostain syystä valitsin juuri tuon mukin, mukin jota en ole ennen käyttänyt. Muki on osa sarjaa, jota ostin jokin aika sitten, kolme mukia ja teepannun. Koska ne ovat kauniita ja olin pitkään niitä katsellut ja halunnut, mitään muuta syytä ei ollut. Jostain syystä kaikista kotimme mukeista nuo mukit tuntuivat tänään merkityksellisiltä, joten tein teeni yhteen niistä.

Koirat - pidän koiristani paljon enemmän kuin useimmista ihmisistä. Koirat tulevat viereen, tarjoavat rakkautta kyselemättä. Kuuntelevat jos haluan puhua, katsovat minua lempeästi viisailla silmillään (mikä klisee! mutta niin vain on), tarjoavat tukensa kyselemättä. 

Kyllä minä jutteluakin kaipaan, tilanteiden ja asioiden läpikäymistä, ihmisen empatiaa. Minulla on hyvä ystävä, joka on valmis kuuntelemaan ja puhumaan kanssani, ja jonka elämänkokemukseen ja viisauteen luotan. Juuri nyt haluan kuitenkin vain olla sohvalla koirien kanssa. Ihan hiljaa. Eilen sain hänen kanssaan jakaa tätä tilannetta ja se tuntui hyvältä. WhatsAppin päässä hän on nytkin, jos tarvitsen.

Orkideat, joita minulla on liuta olohuoneen ikkunalla, ovat minulle oudolla tavalla rakkaita. Kasveja, kukkia, persoonattomia. Ja kuitenkin minulle niistä jokainen on persoona. Jokainen on erilainen, jokainen tekee omalla olemisellaan ja kukinnallaan olohuoneestamme kodikkaamman. Minä, joka ennen vain "tapoin" kaikki kasvit (rakkaan oleanterinikin aikoinaan unohdin parvekkeelle syksyn tullen), hoidan orkideojani kuin vauvoja ja rakastan katsella niitä.

Siinä siis istuin sohvalla, pupukuvioinen teemuki kädessäni, koirat kylkiini painautuneina, orkideojani katsellen. Mielessäni pyörii Abban Our Last Summer, jota hiljaa hyräilin antaessani mieleni muutoin vain lillua tyhjyydessä. En jaksa ajatella. Lapseni on koulussa. Illemmalla pitää taas jaksaa olla vahva hänelle.