Tapasin pitkästä aikaa erästä lapsuudenystävääni. Vietin lapsena ja nuorena paljon aikaa tuon ystäväni perheen kanssa ja nautin aina siitä, miten tavallinen ja onnellisen oloinen perhe oli. Ystäväni isä leikki ja pelasi lasten kanssa ja opetti heile kaikenlaista luonnosta ja elämästä ja mistä nyt milloinkin. Viihdyin heidän kanssaan, paremmin kuin omassa kodissani.

Silloin lapsena olin vähän kateellinen ystävälleni. En osannut silloin lapsena sanoa, mikä omassa perheessäni oli vialla - paitsi ettei isä ollut oikein koskaan läsnä jos äiti oli kotona. Minulla oli isä-ikävä ja äidin kanssa ahdisti. Ystävän perheessä molemmat olivat tasapainoisesti mukana perheen elämässä ja minut hyväksyttiin melkein osaksi perhettä. Olin mukana monilla kesäloma- ja viikonloppureissuillakin.

Nyt tapasin tätä ystävääni ja perhettään pitkästä aikaa. Katselin heidän mutkattomia suhteitaan keskenään - ystäväni, sisaruksensa ja vanhempansa - sitä aitoa välittämistä ja rentoutta. Mieleni valtasi taas hienoinen kateus, pieni katkeron siemen. Miksen minä voinut syntyä sellaiseen perheeseen ja viettää tasapainoista ja onnellista lapsuutta? Ehkä oma elämäni olisi mennyt toisin, ehkä omat lapseni olisivat onnellisempia.

Ei kateus mitään ruoki. Päinvastoin, se mädättää. En minä elämästäni parempaa saa haikailemalla sen perään, mitä minulla ei ole tai ollut. Kateus pitää tappaa heti alkuunsa, saman tien kun se yrittää nostaa päätään. Kuin nuijisi myyriä siinä sellaisessa pelissä, missä myyrät pommpivat koloista ja niihin pitää osua isolla puunuijalla. Pientä surua ja surutyötä siitä mitä ei ollut. Mutta sitten pitää taas siirtyä eteenpäin, tekemään parhaansa elämässä niillä eväillä jotka olen saanut.