Ihan niinkuin kaikissa psyykkisten sairauksien kirjoissa, epävakaissakin on toimintakyvyltään kovin erilaista sakkia. Osa on sairaseläkkeellä nuoresta saakka, osa räpistelee opintojen ja työelämän ja sairaslomien vuorotellessa, osa elää "normaalisti", opiskelee, menestyy työelämässä, elää näennäisen vakaata elämää. Nämä viimeisimmät jäävät herkästi piiloon, sillä kun olet toimintakykyinen, et voi olla niin sairas, että tarvitset apua. Se on vähän kuin lapseni, jonka adhd-oireet sivuutettiin aina, koska "se ei vaikuta koulunkäyntiin". Tai kuten Kelan terapiakorvauslomakkeet, joissa arvioidaan lähinnä työkykyä. Ihan kuin se olisi se ainoa elämän ja hyvinvoinnin mittari! Suoriutuminen koulussa tai töissä.

Tänä aamuna bongasin Facebookin eräästä epävakaiden tukiryhmästä tämän artikkelin korkean toimintakyvyn epävakaista, ja se osui ja upposi. Olen välillä miettinyt, miksi epävakauteni ei näy juuri ulospäin, kuten niin monella. Miettinyt, etten edes epävakaudessani ole "normaali". Toisaalta, joskus taannoin kirjoitin korkean toimintakyvyn ahdistuksesta - jotenkin loogista on, että on myös korkean toimintakyvyn epävakaita ja että jos kerran toimintakykyni on korkea, näkyy se niin ahdistuksessa kuin epävakaudessakin.

Artikkeli on todella pitkä, mutta suomentelen sen tähän pääpiirteittäin, omilla kommenteilla maustettuna.

 

2020-11-21%2019.19.36-1.jpg
Epätoivo. Toivo. Viha. Hukassa. Väsy. Kyllästyminen. Maalattu terapiassa.

 

Epävakaudesta kertova informaatio keskittyy useimmiten häiriön perinteiseiin oireisiin, kuten itsetuhoisuuteen ja hallitsemattomaan elämään, mutta korkean toimintakyvyn epävakaus, tai "hiljainen epävakaus" saattaa tarkoittaa, että jäät hoidon ulkopuolelle, sillä oireet eivät näy ulospäin vaan kääntyvät sisäänpäin. 

Toimintakykyisen epävakaan oireet eivät ole läsnä tai näkyvillä jatkuvasti, vaan ilmenevät ennemmin satunnaisina jonkin tilanteen tai henkilön aiheuttamina purkauksina. Ulospäin näytät rauhalliselta ja vakaalta. Työelämä sujuu hyvin ja voit olla varsin menestynyt ja arvostettu, sellainen, jolta pyydetään apua ja odotetaan johtajuutta. Ulospäin näkyy iloinen energisyys ja optimismi, vaikka sisällä myrskyää. Suljetun muurin takana myllertää yksinäisyys, häpeä, voimakas itsekritiikki ja arvottomuuden tunteet.

Riippumatta siitä, kuinka paljon saat kehuja ja arvostusta, et pysty näkemään lahjojasi ja taitojasi. Hylkäät jopa kiintymyksen osoitukset epätosina sillä et pidä itseäsi rakastamisen arvoisena. Ihmissuhteet tuntuvat usein pinnallisilta, ja vaikka ulospäin kaikki näyttää normaalilta, sisälläsi tuntuu tyhjältä.

Korkean toimintakyvyn epävakauden psykologia

Korkean toimintakyvyn epävakaus on monitahoinen kokonaisuus, johon liittyy useita psykologisia mekanismeja, kuten esimerkiksi dissosiaatio, splittaus ja kokemusperäinen välttely. AIhetta onkin hyvä lähestyä näiden mekanismien kautta. 

Splittaus 

Korkean toimintakyvyn epävakaus on traumaperäinen häiriö. Sen taustalla vaikuttaa jokin kipeä ja vaikea elämänkokemus. Trauma voi olla varsin näkymätön, mutta se on syntynyt pitkäkestoisesta emotionaalisesta hyväksikäytöstä tai laiminlyönnistä. Dysfunktionaaliset tai epäkypsät vanhemmat ovat saattaneet kuormittaa sinua liian paljolla liian nuorena. Elämäsi varhaisvaiheissa on tapahtunut emotionaalista hylkäämistä, hajottamista tai erottamista, joka on haavoittanut sinua pysyvästi. Haava jäi piiloon, eikä koskaan parantunut.

MItä ikinä tapahtuikin, se oli liikaa nuorelle psyykellesi. Sen seurauksena teit, mitä pystyit, jotta voisit jatkaa elämää "normaalisti". Splittasit traumatisoituneen itsesi, erotit tuon tuskan muusta itsestäsi, työnsit sen kellariin lukkojen taakse, kun et muutakaan osannut.

Splittauksen jälkeen traumatisoitunut minäsi jähmettyi syväjäähän. Aika pysähtyi. Tämä osa itseäsi on kuin pelokas lapsi. Sopivasti triggeröitynä tunnet haavoittuvuutta, hämmennystä tai häpeää, ja syytät itseäsi kaikesta. Saatat tipahtaa mustavalkoiseen ajattelutapaan, kokea äärimmäistä hylätyksi tulemisen pelkoa, tuntea ettet pysty jatkamaan elämää.

Kontrasti toisen puolesi, toimintakykyisen minäsi, kanssa on huomattava. Se toimii ylikehittyneen aikuisen tavoin. Sotasankarin tavoin tämä puolesi on johdattanut sinut aikuisuuteen ja sysännyt sinut suorastaan stoalaisen vakaaseen elämään. Kun tämä puolesi toimii, olet tehokas ja aikaansaapa, hurmaa ja hyper-itsenäinen. Näet nopeat-syö-hitaat-maailman, jossa sinun on seistävä omilla jaloillasi selviytyäksesi.

Saatat uskoa, että ihmiset haluavat nähdä vain tämän toimintakykyisen "normaalin" minäsi. Kun olet antanut sisäisen lapsesi joskus näkyä, ihmiset eivät osanneet kohdata sitä ja tunsit tulleesi hylätyksi. Niinpä ajan myötä opit näyttämään vain vakaan menestyvän minäsi ja piilottamaan kaiken muun. Samalla kuitenkin työnsit syrjään ison osan spontaaniuttasi, luovuuttasi ja kykyäsi intimiteettiin.

Minä. Kyllä. Poissaoleva isä. Äiti, jolle olin hänen egonsa jatke, hänen tarpeidensa täyttäjä. Minun tarpeeni sysättiin syrjään, minun päälleni kaadettiin äidin murheet ja todet tai epätodet tuntemukset isästäni. Äiti erotti minut isästäni, äidin tähden hylkäsin isäni murrosiässä. Yritti äiti erottaa minut isoäidistänikin, muttei onneksi onnistunut siinä.

Olen juuri tuollainen. Minua kuvaillaan iloiseksi ja optimistiseksi, toimeliaaksi ja vakaaksi. Mielipiteitäni arvostetaan ja olen varsin menestynyt työssäni - siinä mittakaavassa kuin olen halunnut itse menestyä ja edetä. Sisälläni asuu kuitenkin Aasi Ihaa, jonka vain mieheni näkee. Tunnen usein yksinäisyyttä ryhmässäkin. 

 

2020-11-21%2019.19.53-1.jpg
Sisäisen lapseni äidin kaipuu. Maalauttu terapiassa

 

Vasta-riippuvuus

Toimintakykyisenä epävakaana olet saattanut omaksua "vasta-riippuvuuden" selviytymistrategiaksesi maailmassa, jossa et löydä liittolaista. Jos vanhempasi olivat kylmiä, tunteettomia ja laiminlyöviä, opit jo pienenä, ettei apua kannata hakea. Sinulla ei ole koskaan elämässäsi ollut ketään, kehen turvautua, sillä kokemus on opettanut, että luottaminen johtaa vain pettymykseen. 

Osa sinusta pelkää, että pienikin murtuma toimintakykyisessä facadissa aiheuttaa tulvaporttien avautumisen, josta et enää selviydy. Vasta-riippuvana sinusta tulee uskomattoman itse-riippuvainen, jopa siinä määrin, että tuntuu mahdottomalta, että kukaan koskaan voisi huolehtia sinusta ja antaa sinulle lohtua. Tuntuu vaaralliselta turvautua  kehenkään. Vaikkakin tästä on toisinaan hyötyäkin, se valitettavasti myös johtaa yksinäisyyteen ja vain pahentaa sisäistä tuskaasi.

Minä. Ajattelin ensilukemalla, että enhän minä ole tuo. Minähän olen läheisriippuvainen. Hassua kyllä, tajusin tässä suomentaessani, että olen juuri tuo. Kieroutunut kahtiajakautuneisuuteni näkyy tässäkin: se kellarin lapsi on läheisriippuvainen, toimintakykyinen minäni on vasta-riippuvainen. Niinkin pienissä asioissa kuin vaikka kun käteni oli murtunut ja minun oli vaikea pukea reppu selkääni töistä lähtiessä, kieltäydyin työkaverin avusta toteamalla, että pitäähän minun tästäkin itse selviytyä.

Olen monesti elämässäni miettinyt, miksi yritän vain aina selviytyä kaikesta yksin. Miksen pyydä tai edes huoli apua. Nyt ymmärrän tämänkin itsessäni paremmin. Ehkä voin nyt alkaa työstää tätäkin.

Emotionaalinen anoreksia

Emotionaalinen anoreksia on niinikään yksi korkean toimintakyvyn epävakauden ydinmekanismeista. Se tarkoittaa sitä, että tietoisesti tai tiedostamatta kieltäydyt sisäistämästä rakkauden ja kiintymyksen tarjoamaa ravintoa. Kun sinua kehutaan, huitaiset kehut syrjään tai vaihdat puheenaihetta. Kun joku aidosti rakastaa sinua, et joko usko sitä tai kävelet pois. Pinnalta olet ehkä sosiaalinen ja toverillinen, mutta et oikeasti anna kenenkään tuntea sinua. Saatat tuntea vetoa ihmisiin, jotka eivät kykene sitoutumaan.

Kykenemättömyytesi luottaa ihmisiin ja päästää heitä sisälle saattaa olla kilpi, jolla suojaat itseäsi pettymyksiltä. Moni epävakaa on erittäin herkkä ja empaattinen. Nuoresta saakka sinä olit se, joka rakasti liian paljon, antoi liian paljon, luotti liian paljon. Toistuvasti sait huomata, ettei tunteeseesi vastattu. Kun riittävän monesti satutit itsesi, opit pitämään intohimosi sisälläsi.

Emotionaalisen anoreksian taustalla saattaa myös olla pelko, että olet toisille "liikaa". Olet mieluummin hiljaa ja muokkaat itseäsi kuin otat riskin, että poltat muut tulellasi.

Vaikka olet yksinäinen, pidät mieluummin itsesi vajaalla liekillä kuin otat riskin, että satutat itsesi jälleen. Valitettavasti anorektisuus rakkauden ja kiintymyksen suhteen estää sinua näkemästä lahjojasi ja hyviä puoliasi, joita toiset sinussa näkevät. Et salli kenenkään oppia tuntemaan sinua edes silloin kun tämä on aidosti sinusta kiinnostunut.

Minä. Tässäkin on niin paljon totta ja tuttua. Kun aikoinaan miehen kanssa alettiin seurustella, pelkäsin niin paljon. Hän on ehkä ensimmäinen ja ainoa, jonka olen päästänyt niinkin syvälle kuin olen. Ja silti minussa on vieläkin paljon hänellekin pimeitä paikkoja - en voi paljastaa sellaista, mihin en edes itse juuri kurkistele. Mutten aina kaikkea muutakaan. 

Tämäkin sisältää paradoksin. Minua pidetään vähän liiankin avoimena, sillä lörpöttelen näennäisesti ilman filtteriä ummet ja lammet kaikkea itsestäni ja elämästäni kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Useimmille juttuni menevät TMI-puolelle, liikaa informaatiota. Minulle ne ovat yhdentekevää pintakamaa, joka piilottaa taakseen kaiken sen, minkä pidän visusti lukittuna sisimpäni kellariin.

Näkymätön tyhjiö

Lapsena et paljon pystynyt tekemään olosuhteillesi. Sinulla ei ollut pakopaikkaa vanhemmilta tai sisaruksilta, jotka käyttivät sinua hyväksi. Ainoa keinosi paeta tuskaa oli dissosiaatio.

Kun katkaiset siteet kipeisiin tunteisiisi, menetät myös kyvyn tuntea iloa, innostusta ja muita positiivisia tunteita. Saatat myös kärsiä depersonalisaatiosta, jossa toisinaan dissosioidut ruumiistasi, ikään kuin katsoisit itseäsi ulkopuolelta. Saatat myös olla ajautunut addiktioihin tai aineiden väärinkäyttöön osana dissosiointistrategiaasi.

Syöminen, alkoholi, pakkomielteinen käyttäytyminen ja toistuvat rituaalit muodostuvat riippuvuuksiksi, koska ne toimivat sisäisen tyhjiön täyteaineina. Vaikka sydämesi haluaisi tuntea olevansa elossa, huomaat törmääväsi seinään joka kerta kun yrität avautua. Ironista kyllä, sisäisestä tyhjiöstä ja olemattomuuden tilasta kumpuava yksinäisyyden ja surullisuuden tunne saattaa olla aivan yhtä tuskallinen, ellei pahempikin, kuin se alkuperäinen tuska, jota yrität pakoilla.

Minä. Nuorena äiti tapasi ihmetellä sitä, miten laimeasti ilmaisin mitään tunteita. "Mennään tänä iltana Lintsille." "Jee."  Ei minusta irronnut mitään sen innostuneempaa. 

Olen viettänyt ison osan elämästäni haavemaailmassani, omassa paikassani, missä kaikki on juuri niin kuin itse haluan asioiden olevan. Karkaan sinne yhä tavan takaa. Kirjat ovat toinen pakopaikkani. Olen myös jonkintasoinen "rakkaushormoniaddikti". Dissosiaatio - itseni näkeminen ulkoa päin, kehoni rajojen hämärtyminen - ei sekään ole vieras juttu, vaikkakin melko harvinaista nykyään. Nuorena sitä tapahtui vähän enemmän.

Ei se vilkuta vaan hukkuu

Brittiläisen runoilijan Steve Smithin runo "Ei vilkuta vaan hukkuu" summaa hyvin sen, miten toimintakykyinen epävakaa usein mielletään. 

Kukaan ei kuullut häntä, kuollutta miestä,
Kuitenkin hän makasi vaikertaen:
Olin paljon kauempana kuin luulit
Enkä minä vilkuttanut vaan hukuin.

Kuten runossa hyvin selväsanaisesti sanotaan, voit olla hukkumassa suruusi, mutta kun toiset näkevät sinun räpiköivän pinnalla, he kuvittelevat sinun "vain vilkuttavan".

Fasadisi takana saatat kärsiä sosiaalisesta ahdistuneisuudesta, hallitsemattomasta raivosta itseäsi ja muita kohtaan tai kroonisesta masennuksesta. Nämä oireet ryöpsähtävät pintaan, kun olet yksin tai päästät suojakilpesi alas. Ne ovat sisäisen lapsesi tuntemuksia.

Minä. Hep! Kukaan ei näe, miten paljon sosiaalista ahdistuneisuutta minussa on. Minussa, asiakastyössä olevassa. Minussa, jonka päivät kuluvat vieraiden ihmisten seurassa. Työroolini on kuin kaapu, jonka aamulla puen päälleni. Sen turvin minusta tulee sosiaalisesti taitava ja itsevarma asiantuntija. Kun joudun riisumaan tuon kaavun pois ja kohtaamaan vieraita ihmisiä, en saa aina saa suustani. En saa kysyttyä koruliikkeessä korusta, joka vielä kuukausi sitten oli näytillä, muttei enää. Taistelen pakokauhua vastaan istuessani päivällispöydässä tuntemattomien asiakkaiden kanssa, ilman työroolini tuomaa suojaa. 

Toimintakykyisen epävakaan elämä on jatkuvaa taistelua kahden minän välillä. Olet työntänyt haavoittuvan, satutetun ja vihaisen osan itsestäsi psyykesi kellariin ja yrität leikkiä, ettei sitä ole olemassakaan. Tästä splitistä johtuen elämästä tulee entistä kahtiajakautuneempaa. "Sisäninen epävakaasi" joutuu kantamaan kaikki haavat, surut ja kiukun, sillä välin kun vahva julkisivusi pysyy tiukasti paikoillaan.

Aivan kuten kukaan ei näe talon hidasta rapistumista ennen kuin pylväät katkeavat ja katto romahtaa, ennen kuin sinä romahdat jonkin kriisin myötä, useimmat ihmiset eivät näe herkkyyttäsi ja haavoittuvuuttasi, sitä miten paljon sinulta vaatii ylläpitää vakaata ulkomuotosi.

Minä. Minulle tuo kriisi tuli kuolemien muodossa. Ei yhden, vaan kahden. Äidin kuolema syöksi minut ensimmäiseen spiraaliin, nykäisi jalat altani katkaistessaan sen toksisen napanuoran, jota en koskaan äidin eläessä ollut kokonaan onnistunut nirhaamaan poikki hyvistä yrityksistäni huolimatta. Isoäidin kuolema vei elämästäni ihmisen, joka oli aina ollut minulle se pyyteettä rakastava äiti. Se, joka ei vaatinut vaan vaali.

Sinä syksynä, äidin ja isoäidin kuoltua vain reilun vuoden välein toisistaan, menin sekaisin. Sisäinen lapseni ei enää pysynyt kellarissaan vaan sekoitti kaiken. Sinä syksynä hain ja sain apua, sen myötä tämä piilo-BPD:ni tunnistettiin ja seuraavana syksynä pääsin Kelan tukemaan terapiaan. Terapia auttoi minua paljon. Splittini on ehkä vähän vähemmän jakautunut, osaan ehkä huomioida sisäisen lapseni hieman paremmin, olen alkanut kuoriutua hieman.

Ensimmäinen askel paranemiseen on itseensä luottaminen. Sinun tulee uskoa, että olet nyt huomattavasti kykenevämpi kuin tuo avuton lapsi, joka joskus olit. Sinulla on kykyä ja taitoa etsiä resursseja ja suojella ja tukea itseäsi.

Kokeile, pystyisitkö hidastamaan, pehmentämään sydäntäsi, kuuntelemaan sitä osaa itsestäsi, jonka olet sysännyt varjoihin. Haavoittuvuutesi kohtaaminen voi kuulostaa kauhistuttavalta, mutta se on ensimmäinen askel splitin korjaamiseen.

Se osa sinusta, jonka olet splitannut pois - "säpäle-persoonallisuutesi" - odottaa ja haluaa tulla muistetuksi ja nähdyksi ja hyväksytyksi takaisin sisäiseen perheeseesi. Nälkäisen lapsen tavoin se joskus itkee, joskus huutaa, joskus protestoi saadakseen huomiosi. Saatat inhota haavoittuvaisuuttasi ja haluta työntää sen takaisin pois, mutta se vain johtaisi epäterveeseen päättymättömään sykliin. Muista, että sisälläsi oleva lapsi ei ole takertuva ja vaativa, vaan itkee murheissaan kaivaten ymmärrystä ja lohdutusta.

Tärkein tehtäväsi tässä elämässä on pitää huoli siitä, ettet toista sitä, mitä sinulle on tehty - julmuutta, väärinymmärtämistä ja laiminlyöntiä - vaan tulla paremmaksi vanhemmaksi, ystäväksi ja kumppaniksi itsellesi. Kun ystävystyt itsesi kanssa, nämä parkuvat demonit muuttuvat. Ne eivät enää räjähtele masennuksena ja raivona vaan ystävällisesti muistuttavat sinua levon tarpeesta, kehottavat sinua avautumaan kun haluat vahvistaa muuriasi, auttavat sinua olemaan spontaani, kun sielusi haluaa vain jähemttyä. Tämän prosessin myötä löydät jälleen kykysi rakastaa, avautua ja kokea yhteyttä muiden kanssa, tuntea olevasi elossa. 

MinäEn tiedä olenko lähelläkään "paranemista", en tiedä uskonko siihen edes, en vaikka tässä artikkelin loppuosassa kovasti väitetään sen olevan mahdollista. Mutta olen parempi. Näen ja ymmärrän tuon kellarihuoneen, enkä pidä sitä aina lukittuna vaan päästän sieltä tunteita ulos hallitusti. Sisäinen lapseni ei ole enää hylättynä ja yksin. Luulen osaavani rakastaa, vaikken ole aina varma, tiedänkö mitä rakkaus oikeasti on. Pyrin pitämään huolta omista tarpeistani - joista erityisesti yksin olemisen ja levon tarve on pahasti laiminlyöty koko elämäni ajan - jotta voin paremmin. 

 

2020-11-21%2019.20.13-1.jpg
Toivo. Kylmä tyhjyys väistyy ja sisään virtaa lämpöä. Maalattu terapiassa.