...eli perheellisen epävakaan taistelu läheisriippuvuuden ja oman tilan tarpeen ja perheen tarpeiden ristiaallokossa.

On vaikea sanoa ei, kun joku rakkaista jotain pyytää. On ylipäätään vaikea sanoa ei. Läheisriippuvainen pelkää hylkäämistä, haluaa miellyttää, ahdistuu ajatuksesta, että joku ei pidäkään hänestä, pelkää pettymysten tuottamista toisille, haluaa, että kaikilla on kaikki hyvin. Helposti oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ja ne muut - hehän ovat kovastikin tottuneet siihen, että kyllä se toinen tekee. Tekee vaikka vähän kiukuttelisikin.

Nimittäin siinä kun tulee keskeytetyksi tai pyyntöjen tulva ylittää jonkin näkymättömän rajan (joka hyvänä päivänä on ehkä jopa melko korkealla, huonona jo ensimmäinen pyyntö kaataa kupin), räjähtää raivo. Kiukku muita kohtaan - miksi minulta aina vaaditaan? - ja kiukku itseä kohtaan - miksen minä osaa sanoa ei, tai ehkä pikemmin, miksen osaa pitäytyä siinä eissä, jonka jo sanoin?

Epävakaalla tuntuu olevan melko suuri oman tilan ja yksinäisyyden tarve. Maailma ja elämä on niin kuormittavaa, kun kaikkeen reagoi niin voimakkaasti, että tarve nollata tilanne ja hallita tilanne on valtavan suuri. Ainoa tapa nollata ja hallita on olla yksin. Silloin ainoat ärsykkeet ja ärsytykset ovat oman pään sisässä. Ahdistus on jotenkin siedettävämpää, kun ei päälle tule jotain muuta. Kun ajatukset ja tekemiset voi kanavoida johonkin, mikä tuottaa mielihyvää. Kun saa antaa mielen levätä hiljaisuudessa. 

Jos ja kun (sillä jollei ole kokonaan yksin, kuten perheellinen harvoin on) se yksinolon tila rikotaan ja muiden tarpeet ja pyynnöt tunkeutuvat turvalliseen kuplaani, se saman tien ärsyttää. Ja kun on odotus, että saa vapaapäivänä viettää aikaa kirjan parissa, mutta jonkun muun tarpeet kiilaavatkin sen edelle, on satavarmaa, että olen pahantuulinen ja äkäinen kunnes saan sen oman aikani kirjani tai kirjoitusteni tms. kanssa. 

Yksi epävakaan paradokseista on läheisyyden tarve samaan aikaan kuin oman tilan tarve. Toisaalta haluaa läheisyyttä, toisaalta haluaa yksinäisyyttä. Parisuhteessa näiden välinen suhde elää ja vaihtelee suhteen iän myötä. Alkuvaiheessa epävakaa kiihtyy nollasta sataan aivan liian nopeasti ja läheisriippuvainen haluaa viettää joka sekunnin yhdessä. Ajan myötä kaikki rauhoittuu ja tasapainottuu, mutta jos toinen on kovin vaativainen ja läheisriippuvainen myös, voi vastareaktiona olla entisestään korostunut oman tilan tarve.

Niin tai näin, elämä on aina tasapainottelua oman tilan ja yhdessäolon tarpeiden välillä. Parhaassa tapauksessa ne löytävät sen tasapainon, jonka kanssa elämä on varsin ookoo. Aika monen epävakaan suhde kuitenkin päättyy suurinpiirtein siinä vaiheessa kun se alun huuma laantuu ja tuntuu, että jollei kerran sitä valtavaa tunnetta enää ole, mitään tunnetta ei varmaan enää olekaan. Rakastaminen on vaikeaa, jollei se aina "tunnu". Tunnetta joutuu toisinaan pohtimaan ja etsimään.

Valtavan oman tilan tarve vaikeuttaa epävakaan vanhemmuutta niinikään. Vaikka lapsia kuinka rakastaa enemmän kuin mitään maailmassa, sitä silti toivoisi, että he vain huolehtisivat itse itsestään. Varsinkin se riippuvainen vauva-aika oli ainakin itselleni hirveän vaikeaa, sillä en meinaa millään jaksaa sitä, että joku on minusta riippuvainen. Lasten myöhemminkin kaipaama läheisyys on toisinaan vaikeaa antaa, kun samalla tavoin kuin puolisonkin lähellä, sitä jotenkin väsyy nopeasti ja tulee sellainen "no nyt sait halia, jos mä nyt tästä vaan menisin" -olo. Itselleen tarvitsee muistuttaa, etten ole siinä itseni takia, vaan lapsen. Lapsen ehdoilla.

Minun ei siis ole ollut vaikea antaa lapsille tilaa itsenäistyä. Ei se tarkoita, ettenkö välittäisi tai huolehtisi - kyllä todellakin huolehdin! Enhän minä elämässäni paljon muuta teekään kuin huolehdin ja olen huolissani niistä joita rakastan! Kuitenkin, minusta on huippua nähdä lasteni kasvavan ja itsenäistyvän ja oppivan selviytymään elämässään ilman minua. Silloin heidänkin kanssaan suhde tasapainottuu yhdessä oloon ja yksin oloon, riippuvuuden vähetessä ja kadotessa. 

Epävakaa ei oikein siedä mitään muiden ehdoilla vaan asioiden pitää tapahtua omilla ehdoilla. Ehkä se on osittain sitä keskenkasvuisuutta, johon epävakaa on jumittunut, ehkä opittu minän suojelumekanismi, ehkä vähän molempia. Oli miten oli, tarvitsen vapauteni. Tehdä, olla, olla olematta, juuri kuten itse haluan. Läheisyyden paras muoto on läsnäolo. Samassa tilassa - huoneessa, tai vain kotona vaikka eri huoneissa - ilman pakkoa nyhjätä kyljessä. Antaen tilaa ja saaden tilaa. Tuntien turvaa toisen läsnäolosta ilman pakkoja tai rajoitteita.