Olipa kerran Olivia, 14-vuotias tyttö. Olivialla oli hyviä ystäviä seurakunnassa, ja porukassa mukana oli myös nuoria luotettavia aikuisia. Erään kerran Olivia oli ollut ihan luvan kanssa porukan mukana saaressa perjantaista lauantaihin. Lauantaina porukka rantautui takaisin Helsinkiin ja istuskeli Carrollsissa miettimässä, mitä sitten loppuviikonlopun ajan tehtäisiin. Joku keksi, että voisihan siellä saaressa viettää toisenkin yön. 

Suunnitelma lyötiin lukkoon, kaikki soittelivat vanhemmiltaan lupia. Oliviakin yritti soittaa äidilleen korttipuhelimella, mutta äiti ei ollut kotona. Olivia ei tiennyt, missä äiti oli, joten hän kysyi kavereiltaan odottaisivatko he tunnin, jos hän lähtee käymään kotosalla. Sovittiin tapaaminen tunnin päähän ja Olivia hyppäsi bussiin ja kotiin.

Kotona ei ollut äitiä, eikä mitään tietoa siitä, missä äiti oli. Ei Olivia alkanut äidin ystäville soitella kuitenkaan, joten hän kirjoitti äidille lapun: "Olen saaressa kavereiden kanssa, tulen sunnuntaina kotiin." Äiti tiesi kyllä, keiden kanssa Olivia liikkui ja tiesi heidät luotettaviksi. 

Iltasella siellä saaressa, huvilassa, soi puhelin. Olivian äiti se siellä soitti ja alkoi rähjätä heti ensimmäiselle, joka luurin nosti. Lopulta äiti pyysi Olivian puhelimeen ja posket punaisina tämä Olivian kaveri tuli huhuilemaan: "Olivia, puhelimeen, sun äiti on hiukan vihainen." Olivia hipsi nolona puhelimeen. Ei kenenkään muun äiti ollut moista mekkalaa nostanut, vaikkei Olivia ollut ainoakaan, joka ei ollut onnistunut ihan virallista lupaa hankkimaan.

Olivia sai kotiarestia. Seurakuntaan sai silti lähteä äidin mukana, joten eräänäkin iltana Olivia ja äiti olivat sitten siellä seurakunnassa, missä myös nämä kaverit olivat. Olivian äiti piti puhuttelun kaikille, jotka hänen tielleen sattuivat. Oliviaa nolotti aivan kamalasti. Mitä kamalaa siinä muka oli, että oli lähtenyt saareen? Hänhän oli jättänyt lapun ja kaikki; äiti tiesi missä ja kenen kanssa Olivia oli.

Enkä minä ihan täysin ymmärrä vieläkään. Olen kolmen teinin äiti. Lapset hakevat itsenäisyyttään. Ei kukaan vielä ole pelkällä ilmoituksella ollut kotoa poissa yötä, mutta nykyään on kännykät. Olen pääsääntöisesti aina tavoitettavissa. Toisin oli silloin 80-luvulla. Olisiko minun pitänyt jäädä yksin kotiin nyhjäämään vain koska äitini ei suvainnut olla tavoitettavissa, kun tarvitsin lupaa? Ehkä olisi, mutta minusta ehkä ei. 

Olen koittanut miettiä, mitä sanoisin omille lapsilleni tuollaisessa tilanteessa. En minäkään siitä tykkäisi, mutta toisaalta, jos tiedän kenen kanssa ovat, missä ovat, on ihan ok, että ovat, vaikkei lupaprosessi olisi mennytkään ihan pilkun päälle. En minä siitä ainakaan kotiarestia antaisi. Siitä annoin kyllä, kun teini lähti Jumboon, vaikka olin komentanut huoneeseensa käytöstään miettimään. Karkasi vaivihkaa takaovesta.

Äidilleni minun itsenäistymiseni oli uhka. Ei hän minua kotiin sitonut, mutta tiukkaan liekaansa kyllä. Ujuttautuipa mukaan siihen nuortentoimintaankin, jotten minä vaan olisi mukana missään missä hänellä ei ole näppinsä pelissä. Ja kun yritin potkia itseäni irti, oli vuorossa häpäisy. Enhän minä toki mitään vastaavaa enää tohtinut tuon yhden kerran jälkeen, en sen jälkeen, kun äiti oli minut noin nolannut. 

Luin kerran äidistä, joka lähti paplarit päässä, Reinot jalassa ja aamutakki päällä hakemaan lasta koulun pihalta, kun nuori ei ollut tullut kotiin sovittuun aikaan. Ei myöhästynyt kuulemma toiste. Nolaus se on sekin. En itse tekisin sitäkään, en vaikka se olisi kuinka tehokasta. Kurinpidolliset asiat kuuluvat perheen sisälle. On väärin nolata lapsi kavereidensa edessä. 

Itsenäistymisprosessi on haasteellinen niin vanhemmalle kuin nuorellekin. Se on suoranaista nuorallatanssia, se tasapainon hakeminen siitä, mikä on liikaa, mikä liian vähän ja kuinka nopeasti itsenäisyyttä voi lisätä. Hengitystilaakin voi antaa liikaa, jolloin nuori tunteekin olonsa turvattomaksi. Jos jonkun virheen olen itse lasteni kanssa tehnyt, niin sen. Oma äitini tukahdutti, joten minä olen välillä antanut vähän liikaakin tilaa. Virheistään oppii, eikä kai vielä ole myöhäistä. Minun äitini ei kokenut tekevänsä kanssani virheitä, kun ei antanut tilaa. Niinhän sen pitikin olla. Olin äidin jatke,