Joululla on sellainen vaikutus minuun. Mieleni täyttyy muistoista, lapsuudestani, isoäidistäni. Olen haikealla tavalla onnellinen tai onnellisella tavalla haikea. En ahdistunut, en ollenkaan. Suloisenkipeät muistot menneistä vuosista, menetetystä huolettomuudesta. Ikävä isoäitiä, joka oli koko joulun sydän.

Joulu oli minulle lapsena vuoden kohokohta, tärkeimmät kaksi päivää vuodessa. Jouluaatto kaikkinensa - kuusen koristelu, verenluovutus isän kanssa, riisipuuro, joulurauhan julistus, haudalla käynti, isovanhemmat molemmin puolin, joululaulut ja -kuvaelmat (valmistelimme aina sellaisen isoäitini kanssa muille esitettäväksi), jouluateria ja tietenkin joulupukki ja lahjat - ja sitä seurannut hiljainen joulupäivä, pyjamapäivä. Isä taisi vaatia, että joulupäivän aterialle pukee vaatteet pyjaman tilalle, mutta myöhemmin äidin kanssa, vanhempien eron jälkeen, ei pyjamasta tarvinnut luopua koko päivänä ollenkaan, jollei halunnut.

Koko elämäni on jo lapsesta saakka ollut eräänlainen paradoksi. Muistan lapsuuteni turvallisena ja huolettomana, lapsuuteni joulut samaten (isoisäni alkoholismista huolimatta joulu oli aina raitis). Olin rakastettu, kylvin äitini lämmössä. Samaan aikaan äidin rakkauden ehdollisuus, joka alkoi vasta siinä murrosiän kynnyksellä tuntua konkreettisena, muodosti lapsen mieleen koko elämäni läpi jatkuneen hylkäämisen pelon. Hylätyksi tulemisen pelon, miellyttämisen tarpeen. Jos äiti voi vetää rakkautensa pois yhtäkkiä, miksei kuka tahansa muukin? 

Isä oli läsnä, vaikka olikin täysin poissaoleva. Kotonakin isä usein pakeni avioliittohelvettiään - kuten aikuisena ymmärsin, vaikka lapsena tuntuikin, että isä pakeni meitä - omiin juttuihinsa. Olin kateellinen serkuilleni, sillä setäni heittäytyi lastensa leikkeihin ja peleihin täysillä. Varhaisteininä sain osani siitä minäkin viettäessäni heidän perheensä kanssa aikaa heidän kesämökillään. Nautin yöllisistä linturetkistä ja shakin opettelemisesta ja ihan vaan jutustelusta.

Rehellisyyden nimissä, kyllä omakin isäni oli meidän kanssamme. Pelasi lautapelejä, vei elokuviin, hiihtämään, pulkkamäkeen, metsäretkille, museoihin... opetti pelaamaan tammea niin että minusta tuli siinä päihittämätön, luki meille. Jotenkin minua kuitenkin aina korvensi tunne, että kaikki tapahtui iskän ehdoilla, ei meidän. Äidin en muista silti tehneen tuotakaan meidän kanssamme. Äiti hääräsi keittiössä, oli töissä tai teki töitä kotona, hoiti kauppoja jne. Olimme äidin kanssa paljon, mutta se kaikki kului tavalla tai toisella kodin askareissa tai äidin töiden lomassa. 

Mietin omaa vanhemmuuttani. En minäkään koskaan osannut lasteni kanssa leikkiä. Olen kyllä viettänyt tunnin jos toisenkin lasten huoneen lattialla, lähinnä kai kuitenkin seuraneitinä, odottaen että pääsisin kirjani tai kirjoitusteni ääreen, miettien, etten ole vanhemmaksi luotu, kun en jaksa ja halua lasteni kanssa leikkiä. Lapsetkin oppivat jo varhain, että äiti ei leiki. Äiti voi lukea heille kirjoja ja (pitkin hampain) vaikkapa leipoa tai askarrella heidän kanssaan, mutta äiti ei leiki. Onneksi heidän isänsä heittäytyi rakentamaan legoilla ja leikkimään heidän kanssaan.

Kuitenkin tänä päivänä lapseni sanovat minun olevan paras mutsi ikinä. Ehkä siis olen ok. Ehkei äitiyttäni ole mitattu leikkimiselläni vaan jollakin muulla mittarilla. Sillä, miten olen kohdannut heidät, ollut heille läsnä, antanut tilaa ja rakkautta, auttanut ja puskenut, rakastanut tuomitsematta ja ehdoitta, hyväksynyt heidät juuri sellaisina kuin ovat, antanut mahdollisuuden kasvaa omaksi itsekseen. Tukenut kun tukea on tarvittu, seissyt hiljaa rinnalla, ärähtänyt ja korjannut suuntaa, kun sitä on tarvittu.

Eihän se omakaan äitini ollut täysin mahdoton. Paljon oli rakkautta, vaikka se joiltakin osin lopulta ehdollista olikin. Paljon on hyvääkin koitunut äitin pakoista. Kasvoin neuroottiseksi, pakonomaisesti täydellisyyteen pyrkiväksi, virheitä ja tuomitsemista pelkääväksi epävakaaksi ja ahdistuneeksi. Mutta olen tässä. Minulla on kaksi upeeta lasta, joiden suhteen luulen tehneeni vähän paremmin, vaikka olenkin siirtänyt paljon omaa rikkinäistä tunne-elämääni heille. Olen tässä, olen töissä, selviydyn ja usein jopa nautin elämästäni. Kiitos terapian, joka on auttanut käsittelemään asioita ja ehkä vähän lokeroimaankin.

Minulla on näin joulun aikaan kuitenkin ihan hirveän ikävä isoäitiä, ei äitiä. Äitiä en ikävöi juurikaan, en muutenkaan. Isä on elossa, mutta häntä minulla on ikävä aina. Minulla on ikävä sitä, mitä minulla - mielestäni - oli isän kanssa lapsena. Isä oppi tunnekäsittelynsä omalta isältään, eli sitä ei ole. Kävin isän kanssa isovanhempieni ja isoisovanhempieni haudalla jouluaatonaattona, kuten meillä on tapana, ja puhkesin itkuun. Olin koko päivän ikävöinyt isoäitiä, itkeskellytkin. Isä taputti olalle kaksi kertaa ja tuumasi, mennäänhän.

Isä ei osaa. Isä ei osaa käsitellä omia tunteitaan ja vielä vähemmän muiden tunteita. Sanoin paksulla äänellä isälle, että minun on ihan hirveän ikävä isoäitiä, mihin isä tuumasi jotain sellaista kuin jaa. En odottanutkaan mitään enempää, vaikka halaus olisi ollut aika kiva ylläri. Lapsena isi otti kyllä syliin ja lohdutti, lapsen tunteet olivat hänelle ok. Aikuisen tunteita hän ei osaa kohdata. Se oli sisäistä tyhjiötä poteneelle äidilleni ehkä se isoin ongelma avioliitossa, isän uskottomuuttakin isompi.

Vaikka muistot lapsuuden jouluista täyttävät mieleni, en koe mitään tarvetta edes yrittää enää niitä replikoida. Vanhempieni ero rikkoi joulun minulle, löysin sen uudelleen lasteni kautta, sitten oma eroni tavallaan rikkoi siitä jotain uudelleen. Mieheni kanssa olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua. Ilman kinkkuja, laatikoita, hössötystä. Meidän näköisemme joulun. Paljon hyvää ruokaa kyllä, mutta jouluperinteistä jäljellä on riisipuuro ja joulurauhanjulistus. Ja aatonaattoon siirretty haudalla käynti.