Pihallamme kasvaa muutamakin marjapensas. Punaherukka on enimmäkseen kypsää, joten tuumailin, että voisin kai mennä ämpärin kanssa vähän satoa pomimaan. Mielessäni kuva kätevästä emännästä lierihattuineen auringossa poimimassa marjoja hyräillen, kiireettömästi. 

Astelin pensaan luo ämpäri kädessäni, ajatellen että johan minä olen aikuinen enkä mikään penska, jonka äiti laittoi marjojen poimintaan. Kyllä kai yhden marjapensaan riipiminen minultakin jo sujuu, kuten kaikilta sukuni hyviltä naisilta. Katsoin pensasta ja itsevarmuuteni alkoi rapista. Tunsin sen saman epätoivon hyökyvän ylitseni kuin aina ennenkin kun olen katsonut marja-urakkaa edessäni. Ei, ei minun juttuni.

Urheasti kuitenkin tartuin ensimmäiseen terttuun, sitten seuraavaan. Kärsimättömänä riivin marjoja pensaasta ajatellen, että kai sitä nopeastikin sen homman saa hoidettua. Ei minulla tässä koko päivää ole aikaa jotain herukoita poimia. Siirryin oksasta toiseen ja takaisin, aina muka runsaamman ja helpomman saaliin perässä. Ämpäriin päätyi kypsien marjojen ohella lehtiä ja raakileita. Lopulta totesin, ettei touhussani ollut mitään järkeä ja pysähdyin miettimään.

Vaihdoin taktiikkaa. Aloin napsia tertun kerrallaan tuumaten, että saahan ne marjat sitten siitä riivittyä myöhemmin helpommin. Ehkä niin, mutta kun siihen hommaan lopulta ryhdyin, kirosin mielessäni. Ei helvetti! Ei minun kärsivällisyyteni riitä sellaiseen systemaattiseen nyhertämiseen. Kuitenkin, jos mielin marjoista joskus puurot keittää, pakkohan se homma oli saada tehtyä.

Aloin tehdä sitä mitä yleensäkin teen, jotta saisin ajan kulumaan kun on pakko olla kärsivällinen tai saada jokin rutiinijuttu tehtyä. Sellainen kuin nyt tuo marjojen nypintä, tai vaikka bussin odottelu, tai työmatka autolla aikaisin aamulla. Aloin kirjoittaa mielessäni tätä blogikirjoitusta. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka. Kirjoittanut tarinoita ja muita tekstejä mielessäni. Ratikkapysäkillä, tylsillä koulutunneilla, autossa... 

Selviydyn parhaiten tehtävistä, jotka haastavat aivoni, vaativat ajattelua. Marjanpoiminta ei ole sellainen homma. Tosin jos olen kovinkin väsynyt, en jaksa oikein sitä aivotyötäkään. Väsynyt AD(H)D on pahin. Mikään ei tule tehdyksi silloin. Ei etenkään sellainen urakka, jolla ei ole selkeää loppua. Tai joka on niin valtava että pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa, eikä ole pilkottavissa pienemmiksi osasiksi. Marjat ei metsästä eikä pensaasta ihan heti lopu. Loppumaton urakka. Ei minulle. En poimi (enää).

Sain punaherukat pakastimeen saakka. Saalis oli parisen litraa, 1,3kg. Ei huono, ADD:lle.