Joka aamu herään ajatukseen "en halua vielä olla hereillä". Kellonajasta ja päivästä riippumatta. En halua vielä olla hereillä, todellisessa maailmassa, oikeassa elämässä. En halua poistua unten fantasiamaailmasta ja joutua silmätysten *elämän* kanssa. Kaikki on liikaa. Lumi, tuleva ikkunaremontti, tuleva keikka asiakkaalle toiseen kaupunkiin, kakun leipominen parin viikon päästä, hampaiden harjaaminen. En jaksa.

Ennen ajattelin sen johtuvan masennuksesta. En ole enää varma. Entä jos masennus johtuukin siitä? Siitä, että neurodivergenttinä kaiken hanskaaminen on vaan monin verroin vaikeampaa ja siksi olen masentunut? 

Diagnosoimaton neurodivergenssi on kuin pelaisi videopeliä, joka on asetettu vaikeimmalle tasolle, mutta muut sanovat sinulle jatkuvasti: "se on helpolla tasolla, miksi kuolet jatkuvasti?" 
Diagnoosin myötä opit, että peli on vaikealla tasolla. Se ei tee mistään helpompaa, mutta pystyt strategisoimaan.

En oikein tiedä, miten lähestyä tätä yhtälöä. En ole itsetuhoinen, en halua kuolla, mutten meinaa jaksaa eläkään. Siis olla tietoinen. Joutua hoitamaan asioita. Olen koko elämäni hanskannut kaiken, hoitanut kaiken, ollut vastuuntuntoinen, koska niin äiti opetti minut olemaan, eikä siinä sinällään ole mitään pahaakaan. Olen vain väsynyt siihenkin. Päätösten tekemiseen, asioiden hoitamiseen. Haluaisin vain olla ja antaa maailman pyöriä radallaan. Antaa jonkun muun tehdä kaikki päätökset.

Paitsi että kun puoliso yrittää tehdä päätöksiä haraan vastaan. Tappelen vastaan, kiukuttelen. Koska en halua, että puolestani päätetään kaikki, että en saa itse määrätä. Ehkä se onkin se kaikkein isoin haaste. Ihan sama mitä päätän tai mitä haluan, lunta sataa kun sataa. Taloyhtiön ikkunaremppa tapahtuu kun se tapahtuu. Ja sen sijaan, että saisin itse päättää, että nyt ei elämässäni sada lunta tai remppaa ei tehdä, se tapahtuu silti ja minun pitää jotenkin sopeutua siihen ja selvitä siitä.

Olen aina ollut myös sopeutuvainen. Tehnyt parhaani sillä, mitä kulloinkin on annettu. Siinä olen hyvä. Antaa olla, antaa mennä. Kaikki sutviutuu jotenkin. Kunnes ei sutviudu. Kunnes joudun tekemään valintoja ja päätöksiä asioiden suhteen. Ehkä olosuhteiden pakosta, vastuuntunnosta. Ehkä siksi, että joku muu sitä minulta odottaa, vaatii. 

Toivoisin vain, että joskus elämässäni voisin herätä uuteen päivään odottavin mielin. Iloisena jopa. Milloin minusta tuli näin väsynyt? Miten tästä väsymyksestä pääsee eroon? 

Jollain tapaa toivon, että ADHD-lääkityksestä, kunhan nyt joskus sen saisin aloittaa, olisi apua tähänkin. Että jo pelkästää se, että arjen ja työn hallinta on vähän helpompaa, että kaaos pään sisällä on vähäisempää, toisi aamuihin ja elämääni myös sitä iloa.

Minulla on nimittäin kaikki edellytykset onneen. Elämässäni ei mikään ole tällä hetkellä erityisen huonosti. Ennemmin kaikki on ihan hirveän hyvin. Paljon paremmin kuin vuosikausiin. Lapsillanikin on kaikki varsin hyvin; minun ei tarvitse kantaa huolta heidänkään pärjäämisestään enää. Miksen siis voi vaan olla onnellinen? Miksi kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän raskaalta? 

Ehkä se onkin osasyy väsymykseeni. Minun ei tarvitse enää tsempata ISOJEN asioiden kanssa. Minun ei enää tarvitse kamppailla ja taistella ja adrenaliini on väistynyt ja jättänyt jälkeensä vain väsymyksen. Ehkä aika korjaa, jos en ole hätäinen. Ehkä neurodivergenssini ymmärtäminen tuo enemmän itseymmärrystä ja apua, lääkkeet tai ei. Ehkä pitää olla itselleni armollinen, antaa aikaa olla nyt väsynyt. Ehkä se kevät joskus koittaa minullekin taas, lumet ja pakkanen väistyvät ja aurinko lämmittää ihoani ja mieltäni. Kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Autistinen maskaaminen voi näyttää vaikka tältä:
- Stimmailun estämistä
- Pakotettua silmiin katsomista
- Jatkuvaa itsensä tarkkailua
- Ulkoa opeteltuja puheita
- Intensiivistä olosuhteisiin sopeutumista
- Ylimitoitettuja kasvojen ilmeitä
- Sensorisen trauman ohittamista
- Lusikkatason huomiotta jättämistä
- Näyttämistä siltä kuin tiedät mitä taphtuu, vaikka olet oikeasti hukassa
- Omien sosiaalisten kykyjen huomiotta jättämistä

Vasta kun ymmärsin olevani neurodivergentti, ymmärsin maskaamiseni laajuuden. Sen, miten perusteellisen rooliasun itselleni olen rakentanut pala palalta lapsuudesta saakka, jotta olisin kuin muut. Jotta sopisin tähän yhteiskuntaan, missä siitä huolimatta tunnen olevani väärän mallinen. Yhteiskunta on pyöreä, mutta minä kulmikas. Ihmettelin aina, miksen tunne sopivani, vaikka näennäisesti olen kuten pitää, kuten odotetaan, kuten minulle on opetettu. 

Koska se ei ole minä. Se on roolivaate. Maski, kaapu, Iron Manin haarniska. Ja olen väsynyt kantamaan sitä. Enkä tiedä, missä menee se raja, jolloin sitä on mielekästä yhä pitää yllä, jolloin se suojaa ja auttaa (vai onko se koskan tarpeen oikeasti?), milloin taas se on tarpeeton ja väsyttää turhaan. Ehkä minä vielä opin. Ehkä löydän vahvuuteni ilmankin.

Tai ehkä kamppailen lopun elämääni, sillä en tiedä osaanko muuttaa sisäisen vaativan ääneni armolliseksi ja hyväksyväksi vai en. Se on vanhempieni legacy minussa. Tai no, yksi niistä. Vaatimus menestyä, pärjätä, olla "oikenalainen" ja täydellinen. Haluan päästää siitä irti, haluan olla vain minä. Vaikken edes aina tiedä, kuka se minä on.