Aika hyvin se äiti siinä taisikin onnistua, paremmin kuin yleensä sallin itseni edes ajatella. Siinä minun sitomisessa itseensä. Siinä, että teki minusta jatkeensa, joka on luonnollisestikin sitten riippuvainen siitä, minkä jatke on. 

Aikoinaan kun muutin pois kotoa, poikaystävän luokse, olin monta päivää "kipeä". Mahaani sattui niin etten päässyt sängystä ylös. Reagoin kaikkeen jännitykseen ja ahdistukseen niin. Se, mitä en ole ennen tätä päivää ymmärtänyt on että äiti on aina ollut se absoluuttinen lääke siihen. 

Äiti opetti minut syöttämään itselleen tietoa kaikista elämäni kuvioista, joihin hän sitten näppinsä työnsi, kertoen minulle, miten minun tulisi elää ja kussakin tilanteessa toimia. Nyt äitiä ei enää ole ja ahdistukseni onkin ollu siitä saakka syöksykierteessä. Enkä minä edes tajunnut, että äidistähän se johtuu. Yhä ja aina vaan. Äiti, maailman keskipiste.

Niin paljon kuin olenkin kuvitellut potkineeni itseni äidistä itsenäiseksi ja niin vähän kuin äitiä ikävöinkin, edes ahdistuksen hetkinä, en silti ole kokonaan irti. Tajusin sen yhtäkkiä, kun mietin jälleen kerran, mitä yleensä olen tehnyt hälventääkseni ahdistukseni. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaani, ja nytkin niin tein. Minulla oli myös tapana soittaa äidille. Kai se on aivan luonnollistakin, mutta ei enää sitten kun se menee epäluonnolliseksi. 

En tiedä miten sen selittäisi. On aivan normaalia, että tulee niitä "nyt haluaisin soittaa äidille" -ajatuksia äidin kuoleman jälkeen, kelle tahansa. Minulla kun ei vaan ole sitä ajatusta, vaan se ahdistus. Nyt pitäisi soittaa äidille, jotta äiti kertoo, miten minun pitää edetä ja elää. En halua sitä enää! En onneksi edes voi! Se kuitenkin aiheuttaa ahdistusta jo itsessäänkin ja spiraalikierre on valmis.