Istun sängylläni synttäriaamuna, kärsimättömästi auki revityt lahjapaperit ympärilläni, yhdestä paketista löytynyt karkkipussi sylissäni. Ikämittarin kierähtämiseen on oikeasti vielä liki puoli vuorokautta, sillä synnyin vasta iltasella - ja tokihan se pitää laskea tarkasti, syntymäkellonajan mukaan! Isä, äiti ja sisko eivät kuitenkaan odottaneet laulujensa ja lahjojensa kanssa iltaan, vaan toivat ne heti aamusta huoneeseeni aamupalan kera. Lienen ainoa, joka muistaa, etten vielä ole täyttänyt vuosia oikeasti. Muita ei sellainen pikkuseikka kiinnosta. 

 

Sisko hyörii sängyllä malttamattomana - perheen tehdessä aamupalan minulle, hän ei vielä saanut kuin paahtoleivän ja minun höyryävä kaakaomukini, tuoremehu, paahtoleivät, kananmuna ja jugrurtti näyttävät kovin houkuttelevilta. Puhumattakaan karkkipussista sylissäni. Sisko huomaa minun avaavan pussin, sillä tokihan se houkuttelee minuakin paahtoleipiä ja jugurtteja enemmän, ja kärsimättömästi huudahtaa: "Anna mullekin yks!" 

 

Sisälläni kiehahtaa ja tunnen kuinka jotain menee lukkoon. Olin ihan oikeasti aikeissa tarjota pussistani niin siskolleni kuin vanhemmillenikin ehkä jopa ennen kuin itse edes otan ensimmäistä karkkia pussista. Minut on kasvatettu huomioimaan toiset, olemaan kohtelias (myös perheen sisällä), olemaan avulias ja huomaavainen, jopa siinä määrin, että sen varjolla omat tarpeeni usein jäävät toissijaisiksi, tai kokonaan huomiotta. 

 

Olen luonut itselleni tuohon synttäripäivääni mennessä jo niin lujan naamion, että sen sijaan, että tottelisin lukkoa sisälläni, ojennan siskolle karkin. Ojennan hymyillen, siitä huolimatta, että sisimmässäni jokin huutaa: "EI! EI! EI! Eieieieieiei!" En edes tiedä miksi. En tiedä, miksi siskon pyyntö aiheuttaa lukon ja huutavan EIn. En osaa selittää sitä, työnnän sen pois, koska se on vastoin maskia. Vastoin opetettua ja opittua, vastoin käytöstapaa, joka takaa että minut hyväksytään. Ääneen sanon kuitenkin: "Olisit voinut odottaa hetken, olisin antanut sullekin karkin joka tapauksessa. Nyt sä veit multa antamisen ilon." 

Vapaaehtoisen antamisen ilon. Kohtuullisen hyvin sanoitettu alle kymmenvuotiaalta. Tai siinä main. Eikä se tilanne ehkä ollut synttäriaamu, vaan jotain muuta. Ehkei se tapahtunut huoneessani vaan sohvalla. Ei sillä ole väliä. Väliä on sillä, että se tapahtui. Eikä kerran vaan monesti. Useasti. Jatkuvasti. Sama tunne, että jokin sisälläni painaa ja lyö lukkoon ja kieltäytyy, kun minulta pyydetään jotain, etenkin jos olen oikeasti aikonut antaa/tehdä vapaaehtoisesti. Minulta on ryöstetty vapaaehtoisuus, vapaa halu auttaa. EI. En tee. En anna. En, kerta pyydät/vaadit/komennat.

Vaatimusten välttely ei ainakaan helpota elämää. Lapsena vaatimuksia ja komentoja satelee niin vanhemmilta kuin koulusta ja jos sitäkin voimakkaampana on tarve miellyttää, jotta tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi, on sisäinen köydenveto ja ristiriita melko infernaalinen. Lukko sisällä kieltäytyy, huutaa ei. Haluaa kertakaikkisesti olla tekemättä ainakaan niinkuin sanotaan. Kaiken peittäväksi naamioksi lopulta muokkautuva mekanismi "tiedän mikä on oikein, tiedän miten minut hyväksytään, tiedän miten en joudu pulaan, ja jos en joudu pulaan, olen ok, äiti ei suutu, iskä ei suutu, en jää ilman ilahalia, minut hyväksytään, minua rakastetaan", varhain opittu fakta, että jos en käyttäydy oikein minut hylätään (emotionaalisesti, jos ei muuten), huutaa, että ole hiljaa, sulta ei kysytä. On vaan PAKKO!

Niin minusta tuli suorittaja. Suorittaja, joka tekee kaiken koska on PAKKO. Tekee vaikkei haluaisi. Tekee, kun pyydetään, vaikka sisällä riehuu sota. Tekee, koska muuten joutuu pulaan ja pula on paha. Se on epäonnistuminen ja siitä seuraa hylkäys ja maailmanloppu. Useimmiten sota pysyy sisälläni, mutta mitä enemmän vaadittu asia stressaa minua muilla(kin) tavoin, mitä vähemmän haluan tehdä sitä vapaaehtoisestikaan, sitä todennäköisemmin se purkautuu ulos saakka huutona ja raivona ja riitelynä ja melt-downina ennen kuin teen sen kuitenkin. Koska on vittu PAKKO.

Sinänsä ironista, että selätän eteeni asetetun pakon aiheuttaman pakonomaisen kieltäytymisen oman järkeni sanelemalla pakolla. Niin suurella pakolla, että se selättää kaiken muun. Sitä ei ehkä enää aina sanele epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko vaan muut seuraamukset. Jos en tee töitäni, ei minulla kauan ole töitä ja tarvitsen palkkani. Jos en X, niin Y ja se vaikuttaa MINUN elämääni tavalla Z.

Järki ja looginen ajattelu voittavat lopulta aina, ainakin tärkeissä asioissa. Se ei silti tarkoita sitä, että se olisi helppoa. Tai että voiton jälkeen tulisi rauha, että voitto olisi pysyvä, että voitto tänään tarkoittaisi, ettei samakin vaatimus aiheuttaisi samaa ristiriitaa ja sotaa uuudestaan huomenna. Ei, voitto on hetkellinen aselepo ja tulitauko, jonka turvin teen sen yhden asian, sen yhden hetken, sen yhden päivän, ehkä. Kun sitten vastaan tulee seuraava tilanne - olipa asia sama tai uusi, koko homma räjähtää ilmiliekkeihin uudestaan. Ja uudestaan. Kerta toisensa perään.

Viime keväänä, samoihin aikoihin kun aloin riisua tuota "sovinnaisuuden ja oikeanlaisen olemisen" naamiotani, törmäsin jollakin nepsy-sivulla kirjainyhdistelmään PDA. Sitä ei postauksessa suoranaisesti selitetty, vaan sitä käytettiin tyyliin "kun olen PDA-lapseni kanssa tilanteessa A..." ja kuvattiin tilanne. Tilanne tuntui minusta niin tutulta, sisimmässäni (vaikka ulkoisesti olisin käyttäytynyt toisin kuin tuo lapsi), että se johti tutkimaan asiaa enemmän. Ehkä oli jopa yksi merkittävistä tekijöistä naamioni reunaviivojen ja hahmon löytämisessä, mikä mahdollisti sen purkamisen työkauluiksi minäni peittävän automaton-kuoren sijaan.

PDA on autismikirjon alatyyppi, osa neurodivergenssiskaalaa. Se tulee sanoista Pathological Demand Avoidance eli patologinen vaatimusten välttely. Toisinaan siitä käytetään lyhennettä EDA, Extreme Demand Avoidance eli äärimmäinen vaatimusten välttely. Nämä eivät ole tasoja, eivät ole alatyyppejä, vaan saman asian kaksi eri nimeä. Patologinen on ikävä sana, äärimmäinen ei ole sairaus. 

PDA-henkilö ei siedä pyyntöjä, vaatimuksia, komentoja, pakkoja... kaikkea mikä ei perustu omaan vapaaehtoisuuteen, vaan vastustaa ja pyrkii välttämään niitä äärimmäisyyksiin saakka. Se ei ole opittua käytöstä, se ei ole valinta, se ei ole uppiniskaisuutta (tai ehkä se onkin? ehkä uppiniskaisuus nimenomaan on se miksi sitä kutsuttiin ennen kuin PDA:ta oli diagnoosina olemassa?). Se on neurologinen reaktio, jossain tuolla syvimmäss ytimessä. Se ei poistu rangaistuksilla, sitä ei voi kitkeä kepillä. Se on olemassa ja häiritsee elämää, vaikka sen peittäisi robottimaisella maskilla, joka tottelee ulkonaisesti, "käyttäytyy" oikein, tekee oikeat liikkeet, vaikka sisin sanoo EI.

Nepsyarki luettelee PDA-oireisen välttelykeinoja näin:
harhauttaminen eli keskustelun aiheen vaihtaminen, viivyttely, tekosyiden keksiminen, selitykset miksi pyyntöä ei voi toteuttaa, vetoaminen fyysiseen kyvyttömyyteen, vetäytyminen roolileikkeihin tai fantasiamaailmaan tai merkityksellisen keskustelun vähentäminen

Ja jos nuo kevyet keinot eivät auta, kytkeytyy päälle hälytysjärjestelmä, jonka myötä henkilö (tuolla puhutaan lapsista, mutta kyllä tämä kuulkaa on ihan niiden entistenkin lasten ongelma, ei tämäKÄÄN aikuisuuden myötä mihinkään katoa!)

• Pakenee, mikä näkyy tekosyinä, kuulemattomuutena tai poistumisena tilanteesta
• Taistelee, mikä näkyy riehumisena, rikkoo tavaroita, kieltäytyy voimalla, voi satuttaa itseään tai toista
• Jähmettyy, mikä näkyy ei reagoimisena on "tunteeton" tai sisäänpäin kääntymisenä, ei saa kontaktia
• Maskaa, mikä voi näkyä siten, että lapsi toimii ja tekee, pinnistelee ja purkautuminen tulee myöhemmin esiin

Mitähän näistä en olisi yrittänyt ja kokenut? Kaiken. Yritän aina ensin taivuttelua. Yritän kertoa miksen voi. Yritän selittää ettei onnistu koska. Etten pysty koska. En voi osallistua pihatalkoisiin, koska leikattua kättä alkaa särkeä (mikä on tosikin kyllä). En voi kantaa isoa painavaa tavaraa, koska en saa sitä pysymään tasapainossa > se voi mennä rikki - mikä on tottakin. Suurin osa syistä on totuuspohjaisia, joskin ehkä selätettävissä ainakin osittain. 

Jos en pääse tilanteesta puhumalla, reagoin tilanteesta ja mahdollisuuksistani riippuen jollakin listatulla paniikkikeinolla. Pakenen jos voin. Jos en voi paeta, taistelen. Huudan ja riehun, raivoan ja kiukkuan. Paiskon ja tömistän. Kuin kaksivuotias kakara. Jos en voi taistella, jähemetyn. Menen lukkoon. Dissosioin. 

Jos en vieläkään pääse tilanteesta tai asiasta eroon, pakotan itse itseni alistumaan PAKKOON. Jos ei ole pakotietä, ei ole pakotietä. Jos olen nurkkaan ajettu häkkieläin, lopulta ei ole kuin nurkka jäljellä, tein mitä tein. Joskus nurkka on olosuhde, joskus se on oma rationaalinen ajatteluni, joskus se on yhä se epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Mikä on oikeastaan maskaamista. 

Onko maskaaminen työkalu, jota valitsen käyttää vai onko se opittu mekanismi, jota en valitse, vaan joka tapahtuu automaattisesti, koska opitut mallit? Onko maskaaminen aina huono asia? Onko maskaaminen seuraus traumaperäisestä oppimisesta vai työkalu, joka auttaa selviämään yhteiskunnassa? Onko maskaaminen osa pysyvää maskia (jos sellaisen on kehittänyt) vai onko se maskin verbi? Voinko maskata tahdonalaisesti, vaikka olisin purkanut pysyvän maskin?

En tiedä. Minusta tämä on kaikkiaan hirvittävän vaikea kysymys, erottaa toisistaan hyödylliset työkalut ja haitallinen maskaaminen, jos niin voi edes toimintaa jakaa. On vaikea erottaa toisistaan itse valittu "teen näin koska niin on oikein ja hyvä itselleni ja muille" -käytös ja opittu "teen näin koska minulle on opetettu että niin on oikein" -käytös. Etenkin kun on elänyt liki viisikymppiseksi saakka, nähnyt ja kokenut elämää ja maailmaa. Pidänkö tiettyjä ihmistenvälisiä käytösmalleja hyvinä ja oikeina koska koen ne itse sellaisiksi, vai siksi että vanhemmat opettivat asian olevan niin? En minä tiedä!

PDA on, ainakin minulle, yksi isoimmista oirekokonaisuuksista, jotka aiheuttavat minussa tunteen vääränlaisuudesta. Sitä aiheuttaa toki moni muukin asia - puheen suoltaminen filtterittä, toisten keskeyttäminen koska innostuin liikaa, kärsimättömyys kun maailma on niin hidas, haluttomuus päästää vieraita ihmisiä kotiini, ahdistus siitä jos tavaroihini kosketaan, valtava oman ajan tarve joitain mainitakseni - mutta PDA vaikuttaa eniten suhteeseeni puolisoni kanssa, ja niinpä se tuntuu isoimmalta asialta. 

Nuo muut luetellut vääränlaisuuden tunnetta aiheuttavat asiat olen enimmäkseen oppinut hyväksymään itsessäni viimeisen puolen vuoden aikana. Olen tällainen. Olen hölösuu, olen hätäinen, olen nopea, en tykkää vieraista ihmisistä kodissani, tarvitsen paljon omaa hiljaista aikaa. En pyydä sitä anteeksi. Mutta pyydän anteeksi, kun tajuan keskeyttäneeni toisen. Pyydän anteeksi, kun huomaan loukanneeni toista suodattamattomalla höpinälläni. Pyydän anteeksi, kun tajuan hoputtaneeni toista (tarpeettomasti). En pyydä anteeksi olemistani, itseäni, minuuttani. Pyydän anteeksi ajattelemattomuuttani, jota se toisinaan aiheuttaa.

Kun asuu toisen kanssa, on asioita, joista päätetään yhdessä ja on asioita, joita on "pakko" tehdä, asioita, joista toisella on vahva mielipide siitä, miten se on hoidettava. Ja kun nämä kolisevat ja minulle sanotaan, että minun täytyy sitä tai pitää tätä tai on tehtävä tuo tai tarvitsee tehdä tämä... olen jatkuvasti kovilla. Toki on eroa myös sillä, miten asia ilmaistaan. Jos minulle jää edes näennäinen vapaaehtoisen valinnan mahdollisuus, ei ole ongelmaa. Mutta jos ilmaisu on ehdoton, syntyy saman tien vastustusreaktio, joka on sitä isompi, mitä epämieluisammasta tai stressaavammasta tehtävästä/asiasta on kyse.

Toisinaan asiat kärjistyvät ja mies sanoo jotain sellaista kuin "olisitpa vähän yhteistyökykyisempi [...]" ja minä kuulen: "olet vääränlainen, kun tunnet [...]". Kahden traumapohjaisen nepsyn suhde ei ole helppo. Ja PDA on yksi isoimmista tekijöistä, jotka tekevät siitä toisinaan erittäin vaikean. Etenkin kun puolisolla on se myös. Hän vaan käsittelee sen toisin kuin minä.