Näin viime yönä unta isoäidistäni. Siitä, jonka kanssa vietin niin paljon aikaa lapsena. Siitä, joka tasapainotti elämääni äitini kanssa. Isoäidistäni, joka ei ollut täydellinen, mutta joka opetti ja antoi minulle niin paljon, ja jonka kanssa saatoin viettää huolettomia päiviä ja aikoja. Joka ei vaatinut, vaikka olikin mielipiteissään jyrkkä. Joka syyllisti kuin äitini ikään, muttei silti rikkonut.

Mietteet kulkeutuivat jälleen kerran äitiini. Äitiin, jota ajattelen päivä päivältä vähemmän ja olen vain tyytyväinen että hän viimein alkaa pysytellä taka-alalla. Äitiin, joka samaan aikaan rikkoi ja antoi eväitä selvitä elämässä - ei rikkonaisuuden kanssa vaan koska oli pakko. Koska muuten hän olisi minuun niin pettynyt.

Olen lykännyt terapiaan hakeutumista. Minun pitäisi, olisi pitänyt jo tässä tämän kevään aikana etsiä itselleni terapeutti. Olen kuitenkin lykännyt sitä, työkiireeseen (ihan oikeaan sellaiseen kylläkin) vedoten. Selaimessani on auki pysyvästi pari välilehteä, joissa on terapeuttien nimiä. En oikein tiedä pitäisikö minun etsiä narsismiin erikoistunut ihminen vai ahdistukseen vai johonkin muuhun. Epävakauteen erikoistuneita ei näytä olevan. Kaikkea muuta kyllä.

Pelkään terapian aloittamista. En haluaisi alkaa availla niitä lokeroita ja luukkuja ja kansia, jotka niin huolella olen saanut taas paikalleen ja elämääni viime viikkoina jotenkin mallilleen. Pelkään, että jos alan kaivella uudestaan sitä lapsuutta ja äitisuhdetta, jota tässä pari vuotta jo kävin läpi (itsekseni), hajoan taas palasiksi. Juuri kun olen saanut palaset jotenkin taas ojoon.

Ehkä se olisi vieläkin tarpeen, avata laatikot ja ottaa esille kaikki se siellä lymyävä ja käydä läpi ja heittää pois turha painolasti. Pelkään kuitenkin mitä se tekee elämälleni juuri nyt. Viimeiset pari vuotta ovat jo olleet raskaat parisuhteelleni, venyttäisikö terapia sitä entistäkin kireämmälle? Juuri nyt olen taas suunnilleen ok, joka hetki ei ahdista, olen enimmäkseen hyvällä mielellä. Heittäisikö terapia minut uudsetaan siihen hirveään myllerrykseen, jossa etenkin viime syksyn vietin?

Kaipa minä sen terapian aloitan, syksyn tullen, kuitenkin. Lienee jonkinlainen edellytys hoitosuhteeni jatkumiselle, tarpeellisen lääkitykseni jatkamiselle (toistaiseksi). Lienee kuitenkin se keino, jolla voin taas ehkä joskus elää ilman sitä lääkitystä. Se vaan pelottaa. Siis terapia, ei elämä ilman mielialalääkkeitä - olenhan suurimman osan elämääni ilman selvinnytkin. Kaipa senkin voin terapeutille kertoa, heti alkuun. Että pelottaa. En varmaan ole ensimmäinen enkä ainoa.