Herään aamulla siihen, että rintaani puristaa. Ihan kevyesti, mutta puristaa kuitenkin. Pääni tuntuu hajanaiselta. Ajatuksista ei saa otetta, sillä ahdistuksella ei ole suuntaa, ei kohdetta, ei todellista konkreettista syytä. Kaikki on hyvin. OIen lomalla. Poikani siellä kaukana on kunnossa, juuri eilen viestiteltiin. Tyttäreni on turvassa makuuhuoneessaan. Koirat ja mies kuorsaavat vieressäni. Olen rakastettu. Kaikki on hyvin.

Järjelläni ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä epämääräisesti ahdistunut tunne-elämäni minulle syöttää, saattaen mielenikin levottomaksi. Sanoiksi puettuna se menisi ehkä jotenkin näin:

- kaikki ei ole hyvin
- ainakaan jokin asia ei ole hyvin
- ainakaan en ole varma, että kaikki on hyvin
- ainakaan en voi olla varma, etteikö jokin asia saattaisi olla huonosti
- en itse ole hyvin, riittävä, hyväksytty, ookoo
- en ainakaan voi olla varma, että olisin
- en voi olla varma, sillä mistä minä tiedän, mitä tapahtuu siellä minne en näe
- jokin varmasti jossain on pielessä ja iskee minut kumoon heti kun en ole varuillani
- kaikki ei ole kontrollissani, jotta voisin varmistaa, että kaikki on varmasti hyvin

En tiedä, auttaisiko ahdistukseeni sekään, että kaikki olisi kontrollissani, sillä kaikki ei koskaan mitenkään voi olla. Sitä paitsi, luultavasti silti ahdistunut sisimpäni löytäisi jotain mistä olla ahdistunut. Ennemmin onni ja ahdistumattomuus tulee siitä, että osaa päästää irti, antaa elämän kantaa. Siitä, että luottaa elämään ja ihmisiin ympärillä.

Ahdistukseni tulee ja menee aaltoillen. En minä aina ja joka päivä kulje sisäisesti kokoon käpertyneenä, vaan epävakaan epävakaasti heittelehdin myös sinne huolettomaan ja onnelliseen olotilaan, jota mikään ei voi huojuttaa ennen kuin joku asia tulee ja romahduttaa kaiken. Onni on päivä, jonka aikana en kertaakaan totea mielessäni, että vittu että taas ahdistaa. Niitäkin onneksi on.