ADD:ni on ollut minulla ihan hyvin hallinnassa vuosikaudet. En edes tiennyt siitä mitään ennen kuin jokunen vuosi sitten aloin vähän lukea siitä lisää, kun aloin jonkin silmiin osuneen artikkelin myötä epäillä, että siitä löytyisi selittävä tekijä monelle asialle elämässäni. Silti, kotidiagnoosinkaan jälkeen en ole siitä sen kummemmin piitannut. Olen tsempannut, hoitanut asiani ja elämäni on ollut ihan kunnossa. 

Viimeisen vuoden sisällä tuntuu, että ADD-oireeni ovat vain pahentuneet. En tiedä johtuuko se hormonitoiminnasta, väsymyksestä, motivaationpuutteesta, stressistä, mistä. Ajatukseni harhailevat entistä pahemmin. Säädän ja sähellän entistä pahemmin. Olen entistä väsyneempi. Minun on entistä vaikeampi keskittyä. Lähimuistini reistailee entistä pahemmin.

Sitten keksin liittyä Facebookissa vertaistukiryhmään. Vähän aikaa tuntui hienolta, kun en olekaan outo ja ainoa, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Sitten tänään tajusin, että loppujen lopuksi tuo vertaistukihomma onkin minulle vähän huono juttu. Sen sijaan, että saisin sieltä buustia elää paremmin, ottaa oireitani haltuun, olenkin tipahtanut sinne aivan toiseen äärilaitaan. Yhtäkkiä olenkin luovuttanut, ja ajatellut vain, että no kun olen kert tällainen, ei kai minun kannata edes yrittää. Jään rypemään.

On tärkeää osata hyväksyä itsensä ja puutteensa, ja tulla hyväksytyksi puutteineen. Se ei silti tarkoita, etteikö voisi ja pitäisi tsempata ja pyrkiä kasvamaan ihmisenä jatkossakin. Jos ei se onnistu ilman, on lääkitystä tähänkin. En haluaisi lääkkeitä. Olen ennenkin pärjännyt ilmankin. Ei. Tarvitsen vähän etäisyyttä, minun tarvitsee nousta kuopasta, johon itseni olen pudottanut. Kuten mieheni joskus sanoi, kaikki me ollaan tavallamme rikkinäisiä, muttei meidän tarvitse tehdä elämästä rikkinäisten sielujen tanssisalia. 

Liekö syypäänä ADD vai joku ihan muu piirteeni. Mene ja tiedä. Näin on käynyt minulle ennenkin. Asian tiedostaminen on ensimmäinen askel. Nyt aion tietoisesti vähentää keskustelujen seuraamista tukiryhmässä. Jospa se palauttaisi edes osan oppimastani itsekurista, kun en jatkuvasti ole hyppäämässä tanssilattialle kaltaisteni kanssa. Vertaisiani ja vertaistukea sinänsä mitenkään väheksymättä - ongelma ei ole muissa vaan minussa.