Mies kysyi minulta eilen: "Ajattelitko koskaan, että isoäitisi oli maailman paras ihminen?" Daa! Vain aina! "Niin minäkin," jatkoi mies, mutta alkoikin kertoa minulle isoäitinsä ilkeästä puolesta, jonka oli havainnut siinä murrosiän kynnyksellä. Siitä puolesta, joka kohteli hänen äitiään ja sisaruksiaan kaltoin. Pysähdyin. Kyyneleet virtasivat poskillani ja sisimpääni puristi. Ei miehen isoäidin vuoksi, vaan omani.

Olimme koirien kanssa ulkona ja kun mies kääntyi katsomaan, miksi vain seison siinä, ojensin koiran hihnan miehelle ja sanoin: "Sä voit nyt mennä jonnekin. Sä toit mut paikkaan, missä en halua olla. En ole valmis vielä astumaan tänne." En ehkä ole valmis astumaan ikinä sinne, missä joudun myöntämään itselleni, ettei minunkaan isoäitini ollut täydellinen, ei edes liki. Missä joudun kohtaamaan tunnetasolla sen, minkä mieleni tietää: isoäitini oli puolueellinen ja tuomitseva, eikä suinkaan kaikille se lämmin voima, joka hän minun elämässäni oli.

Sain minäkin osani isoäidin kritiikistä ja tuomiosta erotessani lasteni isästä. Hän ei sitä ollenkaan hyväksynyt ja silloin minusta tuntui samaan aikaa pahalta ja hyvältä, kun putosin hänen jalustaltaan. Pahalta, koska hetkeksi menetin jotain siitä ennen niin ehdottomasta hyväksynnästä ja rakkaudesta, jossa en voinut tehdä mitään väärin. Hyvältä, koska en oikeasti halunnut olla jalustalla siskoni ja serkkuni kustannuksella. Olin siellä, koska olin vanhin ja viettänyt eniten aikaa kaksin isoäitini kanssa. En voinut tehdä mitään väärin. Kunnes tein.

Lapsena elin kodissa, jossa vanhempani riitelivät ihan jatkuvasti. Jossa isä vetäytyi omiin puuhiinsa, ellei ollut poissa kotoa milloin missäkin. Jossa äiti teki töitä tai kotitöitä. Olin paljon isoäitini kanssa. En ollut päivähoidossa, mutta äiti teki töitä kotoa käsin. Olin isoäidin kanssa. Usein yötäkin. Minulla oli siellä oma sänkykin. Vanhempani olivat poissaolevia, vaikka läsnä. Heillä oli ongelmansa. Isoäiti oli läsnä. Kun hän oli kanssani, hän todella oli kanssani. 

Isoäidin kuolemasta on yli kolme vuotta aikaa. Se tuli keskelle elämäni kaaosta, jossa äidin kuolemasta oli reilu vuosi ja sisäinen maailmani oli sekasorrossa. Alan olla äitini suhteen sinut. Ei vain hänen kuolemansa vaan hänen elämänsä suhteen. Minun elämäni äidin jatkeena. Isoäiti? Hän on lasikaapissa ja vaikka tiedostan hänen nurjat puolensa, olen parhaani mukaan pyrkinyt ne värjäämään valkoisiksi, kuuraamaan isoäidin tahrattomaksi, jotta voin pitää kiinni jostakin pyyteettömän hyvästä elämässäni. Vaikka se olisi osin valhe.

Se on mieleni defenssimekanismi. Ehkä jonain päivänä käsittelen isoäitinikin realistisesti ja aidosti, sellaisena kuin hän oli. Juuri nyt en pysty. Juuri nyt isoäiti on minulle pyhä. Hän on lasikaapissa, enkä halua, että kukaan tulee hajottamaan sitä kaappia, sillä juuri nyt se tarkoittaisi, että minäkin romahdan uudelleen. En voi. En ainakaan vielä. Antakaa lasikaapin olla, kiitos.