Viime aikojen ahdistuksen pahin terä on sulanut jonkinlaiseksi melankoliseksi masennukseksi. Ei minulla ole edes elämässä mikään varsinaisesti huonosti, tällä kertaa, mutta aaltoileva masennukseni triggeröityi viime aikojen liian monesta näennäisesti pienestä asiasta. Erehdyin myös lukemaan uutisia. Ehkä se on vähän tämä päivä päivältä syvenevä pimeyskin. Alakuloni syvenee joka vuosi syksyn mittaan, joten ei kai tässä mitään uutta ja ihmeellistä ole. 

Kun elää kroonisen ahdistuksen ja toistuvan masennuksen kanssa, ei lopultakaan tarvita paljoa niiden lehahtamiseen. Kun jo yksi bussista myöhästyminen tai liian kuuma kahvi tai lapsen wilma-merkintä riittää ahdistuspiikkiin. Kun vastoinkäymisiä tai negatiivisia tapahtumia on riittävän monta, käy ahdistus lähes sietämättömäksi. Epätoivoon vaipuminen on jonkinlainen puolustusmekanismi, joka puolestaan laukaisee masennusjakson.

En siis ole bipolaarinen, vaan diagnoosini masennuksen suhteen on toistuva masennus. Se tarkoittaa sitä, että masennusjaksojen välissä masennusta ei vain juuri ole. Elän niin sanotusti normaalia elämää, ilman masennusta, mutta myös ilman maniaa. Masentuneesta näkökulmasta normaali elämä näyttäytyy lähes maanisena ja ajatuskin siitä, että on muutama viikko sitten sosialisoida ja lähteä jopa yökerhoon kavereiden kanssa vaikuttaa vähintäänkin maaniselta. Nyt kun ei jaksa edes jutella ihmisten kanssa.

Sosiaalinen energiani on miinuksella. Ihmiset tympivät. Joudun työssäni olemaan sosiaalinen, ihmisten kanssa, ja se omalta osaltaan syö virtaani joka päivä. Juuri nyt en jaksa edes lukea kaveriporukan whatsapp-ryhmää. Se höpötys siellä vain ärsyttää. Juuri nyt en jaksa jutella edes mieheni kanssa, vaikka hän ja lapseni ovat ne ainoat, joita lähelläni siedän edes. Tai en siedä, vaan haluan heidän olevan lähelläni. Heidän ja koirien. Siitäkin huolimatta, että juuri pyysin miestäni olemaan vähän aikaa puhumatta, pliis.

En siis tiedä, miksi lähes pakkomielteisesti haluan tänään mennä kirjamessuille. Paikkaan, joka kuhisee ihmisiä ja meteliä. Haluan sinne kirjojen vuoksi, mutta tiedän, että ne ovat lopultakin messuilla sivuosassa. Joka nurkalla on haastatteluita ja ihmisiä on tungokseksi saakka. Olisin luultavasti better off menemällä kirjastoon tai hiljaiseen antikvariaattiin, jos kirjojen ympäröimä tahdon olla.

Haluan kuitenkin messuille. Osittain ehkä siksi, että minua tympii oma saamattomuuteni. Se, etten ikinä tee mitään ellei ole pakko. Pakotan itseni joka päivä töihin, missä vähäksi aikaa unohdan itseni, kadotan itseni ympärilläni tapahtuviin asioihin ja mieleni saa muuta tekemistä kuin käpertymistä omaan murheeseensa. Ehkä haluan hetkeksi kadota ihmismassaan kirjamessuillakin, vaikka pieni ääni takaraivossani piipittää, että minua vain alkaa siellä ahdistaa. 

Haluan yhden lempikirjailijani nimmarin. Se on ehkä yksi naurettavimmista ja turhimmista asioista tässä maailmassa. Jonkun ihmisen nimmari. Silti minua kutkuttaa ajatus katsoa hetki kirjailijaa pöydän takana, elävänä siinä edessäni, ja saada kirjaan todiste siitä, että olen "tavannut" kirjailijan. Jos kohta yhtenä sadoista muista, ihmisenä massassa. Ei paljon parempana kuin ämpärinjonottajat. Minäkin tymmin itseäni.

Onhan se liikkeelle lähteminen kuitenkin vaihtoehto sille, että käperryn säkkituoliin ja nukun kunnes minua ei enää ole. Sillä sekin vaihtoehto houkuttaa, vaikka tiedänkin, etten siihen säkkituoliin oikeasti kuole. Jokin sisäinen voima pitää minut elämässä kiinni silloinkin kun ahdistaa niin että tunnen räjähtäväni sisäänpäin kuin kuoleva tähti, kunnes jäljellä on vain musta aukko. Silloinkin, kun sisimpäni kramppaa masennuksen kourissa niin etten edes tunne seisovani suorassa. 

Se on se voima, joka on kannatellut minua nuoresta saakka. Joka on saanut astumaan jalalla toisen eteen, hengittämään henkäyksen kerrallaan, elämään päivän kerrallaan, riippumatta siitä, kuinka paljon on ahdistanut tai masentanut. Riippumatta siitä, kuinka kova ääni sisälläni on huutanut, ettei halua eikä jaksa eikä kiinnosta ja kaikki on paskaa.

Äidin kuoleman sysättyä minut vortexiin, imettyä minut hurrikaaniin, luulin sen voiman olleen äiti. Luulin jaksaneeni ja kyenneeni elämään päivästä toiseen vain koska äiti ei antanut muuta vaihtoehtoa. Ehkä se olikin äiti, ehkä olin oikeassakin, mutta siinä olin väärässä, että se olisi jotenkin riippuvainen äidin olemassaolosta. Se voima on minussa sisällä. Se periksiantamattomuus, jonka hän opetti. Äiti kasvatti minusta terrierin.

Tämä on ollut minulle vaikea pala myöntää. Se, että äidissä oli paljon hyvääkin, ja että äiti teki myös paljon asioita oikein. On niin helppoa olla vihainen ja rypeä kaikessa siinä pahassa, joka elämääni on varjostanut. Mustavalkoisena epävakaana on äärettömän vaikeaa hyväksyä samaan ihmiseen sekä hyvää että pahaa. Yritän kuitenkin. Niin demonisoimani äidin kuin idolisoimani isän suhteen. Kumpikaan ei ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Ei meistä kukaan ole.