Luin tässä jokin aika sitten kirjan Daughter of Narcissus, kirjoittajana Lady Colin Campbell. Kirja on omaelämäkerrallinen kertomus lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudestakin narsistiäidin tyttärenä. 

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

http://www.amazon.com/Daughter-Narcissus-Struggle-Narcissistic-Personality/dp/0955350735

Itse löysin kirjasta monia yhtymäkohtia oman äitini käytökseen, samalla kun ymmärsin myös, kuinka eri tavoin eri ihmiset - eri narsistit - tavoitetteisiinsa pyrkivät. Minun äitini kietoi aina kaiken rakkauden verhoon, rakkauden, joka oli varmasti juuri niin todellista kuin rakkaus narsistille on. Rakkaus on erinomainen maninpuloinnin väline, kun on kyse äidin ja lapsen suhteesta. Lapsesta, joka tarvitsee ja kaipaa äitinsä hyväksyntää ja rakkautta. 

Samalla mietin, miksi yksi narsistin lapsi kasvaa tasapainoiseksi ja toinen ei, kunnes ymmärsin, ettei Lady Colin luultavasti ole yhtään sen tasapainoisempi kuin minä. Hän on vain omaksunut erilaiset selviytymismekanismit kuin minä. Toisaalta näin myös meissä samankaltaisuutta ja samanlaisia "vammoja". Jokainen on yksilö, jokainen perhe on erilainen, mutta on myös mekanismeja, jotka yhdistävät niin narsisteja kuin heidän uhrejaankin. Näitä ymmärtämällä, tiedostamalla sen, että tietyt käyttäytymismallit eivät ole terveitä vaan tulosta dysfunktionaalisesta perheestä, on mahdollisuus hyväksyä itsensä ja/tai eheytyä sen tuomasta rikkinäisyydestä.

Toisaalta, vaikka ongelmat tiedostaisikin, ei se tarkoita, että niille välttämättä kykenee tai edes haluaa tehdä mitään. Erään kerran tässä jokin aika sitten oli jotain meneillään, mikä koski minua, lapsiani ja isääni. Mieheni seurasi vierestä, vähän hämmentyneenä ja lopulta sanoi minulle vähän äkäisesti oman mielipiteensä ja neuvonsa siitä, miten hänen mielestään asia käsiteltäisiin mielekkäästi nyt jo loppuun. Tajusin kyllä, mitä mies tarkoitti ja ihan hyvää tarkoittikin. Oma vastaukseni oli kuitenkin: "Anna nyt perheeni olla juuri niin dysfunktionaalinen kuin se on!" Ei ollut oikea hetki alkaa purkaa mekanismeja ja malleja, joilla olemme aina toimineet. En tiedä tuleeko sellaista hetkeä koskaan, että haluaisin niitä alkaa purkaa. Näin osaan elää isäni kanssa.