Aurinko paistaa ihanasti. Hyppelen metsäpolkua pitkin hakemaan pari aiemmin huomaamaani kiveä läheisen kentän vierestä ja tuon ne omaan pihaan. Leikkaan tomaatista pari kypsää talteen, samoin munakoisosta ja kurkusta. Piha on vehreä ja kylpee auringossa.Suljen silmäni ja mietin, kuinka paljon rakastankaan elämääni! Sitä vapautta, jonka työni minulle suo, tätä pihaa, kotia, lapsiani, miestäni, kesää, kaikkea! 

Samassa mieleeni muistuu hetki vain parin päivän takaa. Hetki, jolloin olin jälleen valmis vain katoamaan elämästä, sillä vihasin elämääni niin paljon. Kiukuttelevia teinejä, kontrolloivaa miestä, kodin remontteja, pihan keskeneräisiä projetkeja, vääränlaista säätä ja säheltävää itseäni. 

Ennen kaikkea vihaan itseäni, kun en ole oikeanlainen ihminen. Olen aina vääränlainen. Vääränlainen äiti, vääränlainen puoliso, keskinkertainen työntekijä, tapaturma-altis säheltäjä. Puhun mitä sylki suuhun tuo ja pohdin iltakaudet mitä tuli päivän mittaan sanottua ja tulinko sanoneeksi vääriä asioita väärille ihmisille. Sellaisia, joita ei olisi pitänyt. Vihaan omaa epävarmuuttani sosiaalisissa tilanteissa, sitä minkä peitän lennokkailla jutuilla (joista alan sitten jälkeenpäin miettiä, olisiko pitänyt jättää sanomatta). 

Vellon aikani itseinhossa, kun en olekaan ensiyrittämällä täydellinen jousiampuja. Saan hirveän raivarin, kun mies ei arvosta yritystäni tehdä pihahommissa tarkempia suunnitelmia juuriestokankaan leikkaamiseksi vaan sanoo minun tuhlaavan aikaa. Masennun ja ahdistun, kun teini vänkyröi. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Lähden ovet paukkuen kävelylle luontoon, rauhoittumaan.

Katselen oravien hyppimistä, sorsien kiireetöntä soutelua, kuuntelen tuulen havinaa. Vähitellen mieleni rauhoittuu, lihakseni rentoutuvat. Kyynel valuu silmäkulmasta kiukun sulaessa suruksi. Allapäin tallustan takaisin kotiin ja käperryn sänkyyn. Seuraavana aamuna kaikki on jo unohdettu. Uni teki jälleen tehtävänsä.

Seison pihassani auringonpaahteessa ja mietin, miten tunteeni voivatkin mennä lyhyessä ajassa niin täydellisesti laidasta laitaan. Miten kaukaiselta tuo viha tuntuu, vaikkei siitä ole kuin pari päivää. Miten käsittämättömältä, että voin pitää tätä täydellistä elämääni niin kamalana. Järkeni ei ikinä totu siihen, että tunteeni ovat täysin mustavalkoiset. Että kun jokin asia on pielessä, koko elämäni on paska ja turha ja vihaan sitä. Ja että pienet asiat ja seesteinen hetki voivat saada minut pakahtumaan onnesta vain vähän myöhemmin.

Sellainen minä kuitenkin olen. Sellaisena pysyn, terapioista ja kaikesta huolimatta. Olen minä oppinut huonojen hetkien menevän ohi. Se pieni ääni päässäni muistuttaa, ettei paha olo ole pysyvää. Sama pieni ääni piipittää hyvinä hetkinä, että tämäkin voi keinahtaa koska vain toistepäin, joten nauti tästä kun tätä kestää!