Aina olen tuntenut olevani vähän erilainen. Erilainen kuin se keskivertokollega, erilainen kuin minkä tahansa yhteisön näennäinen mediaani, erilainen kuin yleiset mielipiteet tai edes suunnilleen samanmielisten mielipiteet. 

Mitäkö tarkoitan? No sitä, että kun löydän ihmisiä, joiden kanssa minulla synkkaa, joiden ajatuksista löydän kaikupintaa omilleni, joiden intressit kohtaavat minun intressieni kanssa, kun tunnen vihdon kuuluvani joukkoon, petyn joka kerta. En vain kuulu joukkoon. En mihinkään joukkoon. 

Niin kauan kuin pidän suuni soukalla ja annan itsestäni vain sen yleisesti hyväksytyn, olen hyväksytty ja joukkoon kuuluva. Mutta jos pudotan panssarin ja lakkaan olemasta varuillani, huomaan pian olevani taas yksin. Mielipiteeni koetaan outoina.

En ole tyhmä. Ennemminkin toisinpäin, ainakin jos ÄO-testi on mikään mittari. Mutta aivoni toimivat jotenkin erilaisesti kuin muiden, kun tehdään johtopäätöksiä samoista faktoista, kun ruoditaan ja suoditaan informaatiota, kun muodostetaan ymmärrystä yhteiskunnasta ja mielipiteitä asioista. 

En minä ihan yksin ole. Ei me miehenikään kanssa aina samaa mieltä asioista olla, mutta ainakaan hän ei katso minua kieroon, kun esitän mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Ainakaan hän ei tuomitse minua. Mutta hän onkin toinen erilainen. Toinen, jolla on hyvin vähän ystäviä. Toinen joka ei koe oikein ikinä kuuluvansa joukkoon.

Erilaisuus on rikkautta? Toisaalta en edes haluaisi olla osa massaa, toisaalta yksin on välillä vähän yksinäistä.