Elämän isommat käänteet ovat aina olleet niitä hetkiä, jolloin katson taaksepäin. Olen lukenut lukuisat päiväkirjani (menossa numero 21 - kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta saakka) läpi sellaisten elämänmuutosten yhteydessä kuin naimisiinmeno, äidiksi tuleminen, ero, äidin kuolema - ja välillä siinä välissäkin. Nyt läpiluku on jo melkoinen urakka; viimeksi sen tein muutama vuosi sitten, kun kirjoitin ne samalla koneelle, digitoin ne word-tiedostoiksi, joista pystyn halutessani etsimään asioita.

Pienempiä taaksekatsomisen hetkiä ovat vuodenvaihteet ja vuosikymmenten vaihteet. Joka vuosi katson mennyttä vuotta - mikä oli hyvää, mikä oli paskaa, mitä muuta tapahtui. Vuosikymmenen vaihtuessa katson koko mennyttä vuosikymmentä. Nyt päättyvä vuosikymmen on siitä erityinen, että sen alkaessa olin juuri laittanut lasten isän kanssa eropaperit menemään. Toki ero virallisesti astui voimaan vasta kesällä, mutta vuoden vaihtuessa olin vapaa. Tai no, seurustelin jo reboundini kanssa ja vietin itse asiassa Uuden Vuoden laivalla hänen kanssaan, mutta elämässäni oli alkamassa kokonaan uusi jakso.

Vuosikymmeneen mahtuu niin paljon. Aikuiselämäni ensimmäinen ja viimeinen (tämän hetken ymmärryksen valossa) sinkkuaika, uusi suhde, josta muodostui lopulta uusi avioliitto. Lapsen masennus ja itsemurhayritys, oma aivokasvain, äidin kuolema, isoäidin kuolema. Ajanjakso, jolloin tunsin kieppuvani vapaassa pudotuksessa kohti tuntematonta kunnes terapian myötä pääsin takaisin jaloilleni.

Vieläkin kannan sisälläni niin paljon. En usko, että se koskaan muuttuu. Mitä pitemmälle elämää eletään, sitä enemmän sisällemme kertyy painolastia. Normielämässä se vain kuplii pinnan alla, kolistelee kaltereitaan tyrmässä johon sen olen pakottanut. Jostain syystä joulu ja vuodenvaihde ovat aikaa, jolloin jää murtuu ja kalterit antavat periksi, ja palasia pääsee pintaan. Kuin mustekalan lonkerot ne kietoutuvat mieleni heikoimpiin kohtiin ja yrittävät vetää minut pinnan alle mukanaan.

Ei minua oikeastaan ahdista sen enempää kuin normaalistikaan. Ei masenna sen enempää kuin normaalistikaan. Mutta eläminen väsyttää enemmän kuin yleensä. Olen itkuherkempi kuin normaalisti. Mieltäni painavat asiat, joita en edes pysty hahmottamaan. Haluaisin vain nukkua. Paeta itseäni uneen.  Unimaailmassani viihdyn paljon paremmin kuin todellisessa maailmassa.

Tässä  kuitenkin ollaan ja pyristellään. Kuljetaan kohti uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä. Vuosikymmentä, joka näkee nuorimmankin lapseni muuttavan pois kotoa ja koiriemme kuolevan - sen verran voin sanoa jo suhteellisen varmaksi. Mitä muuta se tuo tullessaan, sen näkee kun kokee, kuten mutsi tapasi sanoa. Parempi niin. Pää pystyssä kohti tulevaa! 

Hyvää Uutta Vuotta!