Sen lisäksi, että kasvoin narsistisen äidin varjossa, olen elänyt läpi yhden suhteen narsistisen miehen kanssa. Yhdessä nämä ovat jättäneet isoja haavoja minuun, haavoja, joista osa on arpeutunut, osa ei. Osa arvista repeää auki pienimmästäkin. 

Nykyisessä suhteessani olen onnellinen. Olen tietoisesti pyristellyt eroon epäterveistä malleista parisuhteessa. Olen löytänyt rauhan omassa sisimmässäni, itsenäni. Silti irrationaalinen mustasukkaisuus ja läheisriippuvuus ovat vain aavistuksen verran pinnan alla, odottelemassa sopivaa hetkeä syöksähtää tajuntaani ja sumentaa järjellinen ajattelu. Taistelen itseni kanssa, en halua rikkoa ja pilata tätä hyvää suhdetta sillä, minkä tiedän vain menneisyyden haamuiksi.

Narsistinen äitini teki minusta läheisriippuvaisen. Äiti sitoi minut itseensä, teki minusta itsensä jatkeen niin etten osannut olla yksilö ennen kuin psykologiaa lukiessani aloin ymmärtää pienen sirkaman siitä, mikä minussa oli vialla ja potkin itseni vapaaksi. Tai jälkikäteen ajatellen, potkin itselleni lisää liekaa. Vapaaksi taistelin itseni vasta hiljattain, vain vähän ennen äitini kuolemaa viime talvena. 

Olin aikoinaan todella mustasukkainen. Opin kuitenkin luottamaan. Sitten tuli tuo narsistinen poikaystävä. Hän kiemurteli elämääni, pyyhkäisi jalat altani, täytti sillä hetkellä vastaanottavaisen tyhjän sisimpäni euforialla. Ja valehteli. Ja petti. Ja valehteli ja petti. Sinnitteli elämässäni kuin iilimato, sanoen aina oikeat sanat, kun kyselin mikä on vialla, ja haluaako todella olla kanssani. Koska tarjosin tyhmyyttäni hälle katon pään päälle. Samaan aikaan hän heilasteli toista naista. Sain lopulta hänet kiinni valheistaan ja sanoin heihei.

Se oli tärkeä hetki elämässäni, sillä vaikka tuo suhde löi omat haavansa, se myös samalla paransi minua. Tai pikemminkin, siitä suhteesta toipuminen paransi paljon vanhoja haavoja minussa. Opin löytämään onnen sisimmästäni, elämään täyspainoisesti ilman kumppania. 

Ei sillä, että silti olisin yksin jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Sitten kun en enää aktiivisesti kaivannut miestä elämääni, mies astui elämääni. Meidän parisuhteemme on auttanut minua paljon kasvun tiellä. En halua rikkoa sitä rikkonaisuudellani. Haluan lyödä lohikäärmeeni lopullisesti. Haluan voida luottaa ilman sitä pientä ääntä takaraivossani. Äitini ääntä, joka väittää, että jos ei mies ole 24/7 valmis nyhjäämään vieretysten ja sitä ja tätä, ei mies rakasta oikeasti. PAH! Ole jo hiljaa, äiti! 

Äiti ei osannut elää parisuhteessa. Ei osannut rakastaa, siinä jatkuvassa tarvitsevuudessaan. Äiti hukutti ja tuskastutti kenet tahansa, joka antoi pikkusormensa hänelle. Ja jos ei joku suostunutkaan siihen, oli suhde todella myrskyisä, äidin tunnetilojen mennessä laidasta laitaan. En halua olla kuin hän. Enkä minä olekaan, mutta vaatii narsistin tyttäreltä vähän ylimääräistä työtä, ettei tipahda siihen arvottomuuden tunteeseen, joka vie takaisin läheisriippuvuuteen.

Olenko jo matkalla? Onko matka koko elämän mittainen? Ehkä. Siksi tarvitsen terapeutin apua. Jotta saan ajatukseni selkeiksi, äitini kuolemaan liittyvät ristiriitaiset tunteet setvittyä, jotta saan suljettua oven läheisriippuvaisuuden ja mustasukkaisuuden nenän edestä, lukittua sen ja heitettyä avaimen kaivoon. Ehkä. Toivon niin.