Usva ympärilläni
Tykkien jyske korvissani
Makaan kivisellä tantereella
Odotan osumaa, odotan kuolemaa

En minä pelkää kuolemaa
Sen kutsu soi sisälläni
Seireenin laulun tavoin
Luvaten vapautta elämästä
Ahdistuksesta, huolista, suorittamisesta

Usva hälvenee 
Tykkien jylinä taukoaa
Aurinko koskettaa kasvojani
Sen säde ojentuu kuin käsi
Luvaten toivoa ja rakkautta

Tartun ojennettuu käteen
Nousen kovalta vuoteeltani
Näen elämän ympärilläni
Kuoleman kutsu kaikkoaa

Elämä on vaikea asia. Niin monesti katoan ahdistuksen, huolen ja suorittamisen pyörteeseen, ja silloin kuoleman seireenikutsu kuulostaa suloiselta levolta ja houkuttelee huomaansa. Sitä vain vahvistaa se itseinhon pyörre, johon tempaudun, kun en jaksa elää siten kuin itseltäni odotan. En jaksa tehdä ja suorittaa, kuten minusta minun pitäisi. En jaksa elää siten kuin haluaisin vaan tipahdan silkkaan selviytymiseen. 

Elämässäni on kuitenkin kipinä, toivo, aurinko, rakkaus, joka aina nostaa. Tai ehkä se on vaan se epävakaa joka saa kaiken heittelemään niin että vaikka välillä haluaisin lakata olemasta - en ole itsemurhaa suunnitellut varsinaisesti ikinä, vaikka onkin ollut impulsseja kävellä auton alle tai kävellä kunnes tuuperrun ojaan tms. - aina minä nousen. 

Jos jotain olen elämäni aikana viimein oppinut, niin sen, että laaksot väistyvät yhtä varmasti kuin kukkulatkin. Se kuuluu tämän epävakaan taudin kuvaan.