Meissä jokaisessa on narsistisia piirteitä. Se on se keino, jolla varmistamme vauvana elämämämme jatkumon ja aikuisenakin vielä omien tarpeidemme täyttymisen. Terveellä aikuisella narsistiset piirteet ovat empatiakyvyn ja muun opitun tunteidensääntelyn hallinnassa. Sairaalla, narsistista tai muuta persoonallisuushäiriötä sairastavalla tämä hallinta puuttuu tai on vinoutunut.

Narsisti ei ole kylmä ja tunteeton, mutta tunteet ovat puhtaan itsekkäitä ja itsekeskeisiä, mikä johtaa empatiakyvyn puutteeseen. Narsisti ei kykene samastumaan toisen henkilön tunteisiin eikä ulottamaan omia tunteitaan toisiin ihmisiin. Siksi narsisti ei kykene rakastamaan aidosti ja pyyteettömästi. Narsisti voi näyttää empaattiselta ja katuvaiselta ja vaikka miltä, jos se sopii hänen omien tarpeidensa täyttämisen agendaan. Narsisti voi esiintyä suurena hyväntekijänä, koska se nostaa hänen arvoaan toisten silmissä. Empatia loppuu kuin seinään, kun se ei enää palvele narsistin tarpeita, ja hyväntekeväisyys loppuu siihen sekuntiin, kun huomio hänestä siirtyy muualle. 

Otetaan esimerkki tai pari.

Äitini sairasti keuhkosyöpää ja samanaikaisesti minulla todettiin aivokasvain. Äitini asui siinä vaiheessa meillä, muutettuaan ulkomailta takaisin Suomeen sairastamaan, vaikka tarkoitus oli, että hän olisi asunut puoliksi siskollani. Siellä hänellä ei kuitenkaan ollut omaa huonetta ja omaa rauhaa, joten hän manipuloi tilanteet niin, että lopulta sai olla meillä ihan vallan.

Äiti oli kovasti empaattinen minun tilastani aina siihen hetkeen saakka, kun sanoimme, että hänen täytyy muuttaa siskolleni, leikkaukseni lähetessä. Sillä välin, kun minulla, hänen "rakkaalla esikoisellaan" oli pää auki leikkauspöydällä, teki äiti kaikkensa rikkoakseen minun ja siskoni välit kertomalla siskolleni, miten kamalia me mieheni kanssa olemme. Niin kylmänkiskoisia ja itsekkäitä. Ja kun mieheni soitti äidilleni kertoakseen, että olin ulkona leikkauksesta, se meni hyvin ja olen heräilemässä, sanoi äiti miehelleni: "en mä nyt ehdi puhua, juttelen ystävieni kanssa."

Oltuani kolme päivää kotona, äiti olisi halunnut takaisin meille ja kun en suostunut, hän oli vihainen minulle, kun olin sillä laila hänen hylännyt. Viis minun toipumisestani. Viis siitä, että olin läpikäynyt ison leikkauksen, ja joutunut opettelemaan uudelleen kävelemään. Olin itsekäs, kun halusin huolehtia itsestäni, joten rangaistukseksi äiti piti huolen, että minut katkaistíin irti perheestäni. Koska äiti ei saanut läpi tahtoaan olla meillä siskon luona olemisen sijaan. 

Narsistille nimittäin toisten tarpeet ovat toisarvoisia, joita voidaan ehkä huomioida, kun omat tarpeet on huomioitu ensin. Niin se oli koko elämäni ajan. Minun tarpeitani ei ollutkaan. Tehtäväni oli huolehtia, että äidin tarpeet tulivat täytetyiksi. Äiti pyysi anteeksi tekemisiään ja sanomisiaan silloin, kun siitä oli hänelle hyötyä. Tai siis silloin kun anteeksi pyytämättömyys olisi johtanut railoon välillämme. 

Narsistille muut ihmiset ovat olemassa vain hänen tarpeidensa täyttämiseksi, aivan kuten pienen vauvan maailmassa. Narsisti voi kyetä näyttämään empaattiselta ja sympaattiselta ja katuvaiselta ja ihan miltä vaan, mikä edistää tätä päämäärää. Narsisti ei ole tyhmä, eikä hänen sisäinen maailmansa ole ignorantti. Opitut käyttäytymismallit - kuten anteeksi pyytäminen ja empatian osoittaminen - ovat kuitenkin niinikään hän oman päämääränsä saavuttamiseen valjastettuja. 

Muista persoonallisuushäiriöistä epävakaa luokitellaan toisinaan narsistisiin persoonallisuushäiriöihin. Yhteistä narsistin ja epävakaan välillä on lähinnä tunnesääntelyn puuttuminen. Siinä missä narsisitin sääntelemättömät tunteet vetävät sisäänpäin, epävakaa hyvin usein imee itseensä muiden tunteita ja on suorastaan ylenpalttisen empaattinen, "empaatti". Yhteistä on myös se, ettei tunnista omia ja muiden rajoja. Narsistille kaikki ovat olemassa häntä varten, epävakaa taas usein on kaikkia varten, jatkuvassa janossaan tulla hyväksytyksi. Siksi ei ole ollenkaan kummallista, että narsistin lapsesta tulee epävakaa. Ne täydentävät toisiaan saman ongelman ääripäinä.

Siksi minä putosin niin pahasti, kun äiti kuoli. Äidin vaativuus tasapainotti omaa tyhjyyttäni täyttäessäni itse hänen tyhjiönsä. Vaikka jo kaksissakymmenissä tein ensimmäisen pesäeroni äidin kanssa ja koko aikuisuuteni pyristelin vapauteen, vasta äidin kuolema vapautti minut, sysäten minut vapaaseen pudotukseen. Ja kun vielä isoäitini, tukeni ja vakaa turvani, kuoli, lähti turvaverkkoni altani ja vastassa oli vain kova maa, johon rysähdin. Nyt yritän kasata palasiani terapiassa. Hitaasti mutta varmasti.