"Et sä voi tähän ajaa!" kiljaisi teini, kun olin pysäyttänyt auton kallelleen mäkeen. "Ajoin jo," vastasin, kun teini yritti uhmata fysiikan lakeja ja työntää auton ovea auki ylämäkeen. Minulla oli pasmat menneet sekaisin, kun suunnitelmani ajaa suoraan oven eteen ei toteutunutkaan, sillä oven edessä olikin jo ruuhkaa. Päädyin kenoon jalkakäytävälle sen sijaan, että olisin nätisi ajanut kadunvarteen parkkiin.

Toisinaan tuntuu, että aiheuta tälle järkevälle tunnolliselle teinilleni ylimääräistä huolta. Kohellan, satutan itseäni, rikon vaatteitani, hätiköin ja teen pikapäätöksiä, jotka joskus osuu nappiin, joskus aiheuttavat pienimuotoisia katastrofeja. Miehelläni meinaa palaa hihat kanssani, kun tehdään jotain kotona yhdessä. Olen kuulemma hätäinen ja kärsimätön ja siksi asiat menee vähän sinnepäin. Minulla taas palaa hihat siihen millimetrien viilaamiseen.

Olen kuin aikuinen versio nuorimmaisestani, siitä ADHD-lapsesta. Kipinöin, räjähtelen, sähellän, kaatuilen ja kolhauttelen - olen jatkuvasti ruhjeilla - ja rikon asioita. Nuorimmaiseni ollessa pieni ajattelin monesti, että hänet olisi pitänyt laittaa niihin lelutestaajaksi, sillä hän sai rikki nekin, jotka testien mukaan eivät mene rikki. Nuorimmaiseni onnistui kaatamaan jopa TrippTrapp-tuolin.

En ole seesteinen järkevä aikuinen eikä minusta ikinä sellaista tulekaan. Olen isoäitini kaltainen - hän on vieläkin ihan samanlainen. Tapaturma-altis, vähän liian vikkelä tälle maailmalle. Ei meiltä - minulta, nuorimmaiseltani, isoäidiltäni - älyä puutu, päin vastoin. Me vaan ollaan kaikki vähän liian nopeita reagoimaan ärsykkeisiin. Vähän liian malttamattomia harkitsemaan lopppuun asti. Päähän pälkähtää ajatus. Se toteutetaan saman tien sen enempää asiaa miettimättä. 

Järkevä ja harkitsevainen teinini pyörittelee silmiään. Hän kun ei tee mitään miettimättä ensin tarkasti. Punnitsematta seurauksia, olematta huolellinen. Hän ei polta pipareita eikä kiehauta pastavettä hellalle. Hän ei kävele päin ovenkarmia eikä lyö varvastaan kynnykseen. Hän nousi kävelemään vasta kun oli varma siitä, että osaa. Ja kävelikin yhten haparoivan askeleen sijaan saman tien monta metriä.

Kaikella on puolensa. Seesteisellä harkinnalla ja suin päin pää edellä asioihin syöksymisellä. Luultavasti molempia tarvitaan tähän maailmaan, tasapainottamaan. Harkitsijat estävät syöksyjiä syöksymästä jyrkänteeltä alas, syöksyjät vetävät harkitsijoita ennakkoluulottomuuden alueille. 

En ole täydellinen. En ihmisenä, en äitinä. Olen tällainen kuin olen. Silti kun olin tuossa pari päivää työreissussa, sanoi teini minulle palatessani: "Äiti, tää koti ei pyöri ilman sua." Minä pidän sittenkin pallot ilmassa, omalla epäjärjestelmällisellä tavallani. 

Eipä ollut täydellinen omakaan äitini. Ei äitinä, ei ihmisenä. Äiti ei antanut minulle minuutta, omaa elämää, ilman että väkisin sen otin. Äiti on paljon unissani, taidan ikävöidä häntä alitajuisesti, vaikken pääsääntöisesti arjessa niin kaipaa. Äitienpäivänä kuitenkin iski kova ikävä. Sanotaan, että äiti on aina äiti. Äiti voi satuttaa paljon ja vielä saada anteeksi. Ja vaikka äiti satuttaisi niin paljon, että on pakko laittaa välit poikki, äitiä kaipaa silti. 

Epätäydellinen, ihminen. Kuka meistä milläkin tavalla. Jokainen omallamme. Täydellistä ei olekaan.