Olen pienen ikäni elänyt jonkintasoisen masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa, sillä siten oireilen kaikesta. Isoimpana tekijänä varmasti se lapsuudessa opittu maski, jonka taakse kätkin itseni, tarpeeni, tunteeni, joille ei ollut tilaa keskiluokkaisessa perheessä. Opin jo pienenä - remmin tai avokämmenlävärin avustuksella, jos ei muu auttanut - sysäämään itseni syrjään, luomaan tilalle vanhempien määritysten mukaisen robotin, joka toimii oikein, keskiluokkaisen yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti.

Tämähän tarkoitti sitä, että minusta tuli suorittaja. Suoritin töissä, suoritin kotona, suoritin äitinä. Kun vaan teen ajattelematta miltä asiat tuntuu, kaikki on okei. Koteloin epämukavuudet ja jopa pelot syvälle sisälleni, pandoran rasiaan, jota en oikein ole vieläkään uskaltanut raottaakaan. 

Niin kauan kuin työelämä tarkoitti sitä, että joka aamu piti lähteä kotoa jonnekin, lähdin. Ja jollain tapaa se piti jonkinlaisen moottorin käynnissä ja kotoa poistuminen oli yksi niistä asioista, joita en ajatellut edes. Tulin ja menin - töihin, kauppaan, harrastuksiin, kyläilemään... - sen enempää miettimättä. Niin vaan piti tehdä. Niin elämä oli.

Korona-aika muutti kaiken. Samaan aikaan lapseni muuttivat kotoa, ja heidän tarpeidensa täyttäminen väheni vähenemistään itsenäistymisen myötä. Puolisoni hoiti ruokakaupat jo ennen korona-aikaa. Yhtäkkiä löysin itseni tilasta, missä minun ei juuri tarvinnut kotoa poistua. Työt alkoivat hoitua ensisijaisesti kotoa käsin. Online-kaupat ja Wolt mahdollistavat shoppailun kotisohvalta. Lasten omilleenmuuton myötä minulla alkoi olla aikaa itselleni. ADHD-tutkimusten myötä aloin löytää maskini taakse, löytää ainakin ne tunteet ja tarpeet, joita en ollut sinne mustaan laatikkoon asti työntänyt. Huomasin, etten oikeastaan halua mitään muuta elämältäni enää kuin istua kirjastoni nurkassa lukemassa tai kirjoittamassa, tai ehkä studiossani maalaamassa.

Jonkinlainen elämänmittaisen suorittamisen aiheuttama uupumus pitää minua kourissaan. En jaksa. Kaikki on ylivoimaista. Hoidan työni (hyvin), lähden kotoa kun on pakko - toimistolle tai asiakkaalle - mutta se on onneksi aika harvoin. Joskus ehkä jopa haluan lähteä kotoa, toimistolle tai kauppoihin, sillä joskus seinät kaatuvat päälle ja haluan ulos, ihmisten ilmoille. Ja sitten palaan toimistolta ihmiskontatkien uuvuttamana...

Isä toivoisi, että menisin käymään, hän tarvitsee apua tietokonejuttujen kanssa. Isä toivoo, että menisin käymään silloin tällöin, sillä hän on vähän yksinäinen ja onhan hänellä taakkansa kannettavanaan. Tunnen huonoa omaatuntoa, tunnen itseni huonoksi tyttäreksi, kun en jaksa auttaa enempää, kun en jaksa pitää yhteyttä paremmin, kun en jaksa lähteä kotoa tai aina edes puhua puhelimessa (sen lisäksi, etten muista soitella, koska object permanence -ongelma - poissa silmistä poissa mielestä). 

Isähän ei ole tässä asiassa erityinen. En minä muista (tai jaksa) soitella lapsillenikaan, en minä muistanut (tai jaksanut) soitella mutsillekaan (tosin se piti kyllä huolen, että yhteydenpito oli liiankin jatkuvaa), enkä isoäidillenikään, niin tärkeä kuin hän minulle oli. Enkä minä piipahdellut ennenkään kenenkään luona noin vain, ei kai se kotoa lähteminen ollut siis ennenkään lopultakaan niin helppoa, ellei kyse ollut arjen rutiinien hoitamisesta, tai ennalta sovituista menoista (jotka siis menivät kategoriaan pakko). 

Ei, minä en tahdo poistua kotoa. En jaksa. Haluan istua tässä ja kirjottaa. Tahdon istua tässä ja lukea. Aika on rajallista - ennen pitkää on taas aika lähteä koirien kanssa ulos, tehdä ruokaa ja hoitaa pakolliset kotihommat. Olen mustasukkainen omasta ajastani. Siitä ajasta, kun saan vain olla, yksin, tehden vain sitä mitä haluan, mikä tuntuu lähinnä olevan lukeminen.

Kotoa poistuminen tuntuu käyvän aina vain vaikeammaksi. Mitä enemmän olen kotona, sitä vaikeampaa se on. Mitä enemmän annan itselleni luvan vain olla, sitä vaikeampi on motivoitua mihinkään muuhun. Sitä paitsi kotona on rauhallista, turvallista, hyvä olla. Kotona minun ei tarvitse miettiä, miten ihmisten kanssa ollaan, ei tarvitse miettiä miten pitää toimia ihmisten ilmoilla, ei tarvitse välittää mistään muusta kuin itsestäni (ja puolisosta ja koirista). Voin unohtaa, että muu maailma on olemassakaan. 

Yritän kertoa isälle, että hyvä kun jaksan ja saan huolehdittua omista asioistani. Että minun on vaikea lähteä ja tulla ja auttaa, koska, en tiedä? Se on vaikeaa. En jaksa. Se on ylimääräistä. Se on ylivoimaista. Se ahdistaa. Isä sanoo, että sitä varten lapset on ja jos omani eivät auta minua kun minä olen 75 ja tarvitsen apua, olen kasvattanut heidät huonosti. En näe niin pitkälle. Juuri nyt lapseni saavat juuri ja juuri omat asiansa hoidettua. En usko, että odotan ja edellytän heiltä huolenpitoa vanhanakaan, koska tiedän, miten vaikeaa tämä on. Kun ei meinaa jaksaa omankaan elämänsä kanssa. Kun ei meinaa päästä kotoa pois isommistakaan syistä. 

Kotoa poistuminen aiheuttaa aina jonkinasteista ahdistusta. Onko minulla kaikki? Olenko ajoissa? Osaanko mennä ja toimia ja olla? Tiedänkö mitä teen? Ihmiset, siellä on ihmisiä! Olen poistumassa turvavyöhykkeeltä, mitä tahansa voi tapahtua! Haluaisin vain käpertyä futaanin nurkkaan lukemaan. Onko pakko? Miksi on pakko?

Tuntuu olevan aina vaan vaikeampaa sulkea nämä tunteet pois ja mennä. Ehkä olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan maskiani riisunutkaan. Ehkä olisi ollut parempi jatkaa vaan hautaan saakka robottimaisena suorittajana, jolla ei ole tunteita, tahtoa, tai mitään muutakaan. Kyllähän niillä lääkkeillä sai ahdistukset ja masennukset pidettyä kurissa, eikä ne ennenkään estäneet suorittamista. Voin pahoin, mutta ainakin tein ja menin. Nyt voin paremmin, mutten tahdo saada tehtyä ja mentyä. 

Kuusi yhtä, puoli tusinaa toista, kuten englanniksi sanotaan. Ojasta allikkoon, kuten suomeksi sanotaan. Elämässä ei vaan voi voittaa.