Joskus juuri tällaisena upeana kesäpäivänä elämän turhuus ja mielettömyys hyökyy ylitseni. Sellaisena täydellisenä hetkenä, jolloin sen sijaan, että vain nauttisin siitä, mieleni kulkee syksyyn ja talveen ja pimeisiin hetkiin, jolloin tällaiset päivät ovat silkka muisto. Jolloin tällaisista kesäpäivistä ei ole mitään iloa. 

Kuljen samaa hiekkatietä puiston ympäri koirien kanssa säästä ja vuodenajasta riippumatta, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Silmieni edessä kieppuvat syksyn kellastuneet lehdet, marraskuun hyiset vesisateet, talven lumipyryt. Kaikki muu elämässäni säilyy ennallaan. Vain vuodenajat vaihtuvat. Vuodet vierivät eteenpäin. 

Toisinaan hampaitani harjatessani mietin, miten älytöntä kaikki on. Päivästä toiseen harjaan hampaani, harjaan koirien hampaat, juon kahvini, teen työni, harjaan hiukseni, pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja syön. Nuorena, kun elin vielä Jeesuksen toisen tulemisen pelossa, pelkäsin, etten ehdi kokea kaikkea haluamaani ennen kuin minut tempaistaan täältä ikuisuuteen. Halusin päästä naimisiin, valmistua maisteriksi yliopistosta, kokea äitiyden. Esikoisen synnyttyä tuumasin, että noniin, nyt voi Jeesus tulla. Olin saavuttanut kaiken, mitä olin halunnut elämässäni saavuttaa. 

Ei, Jeesus ei tullut. Ei sillä, että olisin sitä kovin tosissani odottanut silloinkaan, mutta jollakin tapaa tuohon hetkeen kulminoituu kaikki. Minulla ei sen jälkeen ollut enää tavoitteita. Minulla oli maisterin paperit (joiden arvo oli 500 markkaa kuukausipalkassani, työssä, jolla oli vain marginaalisesti tekemistä opintojeni kanssa), minulla oli aviomies, minulla oli lapsi, minulla oli oma koti. Mitä minä elämältä enää muutakaan?

Kai minä voisin syyttää tuota nuoruuden pelkoani siitä, etten koskaan asettanut, osannut asettaa, elämälleni tuon kummempia tavoitteita. Että äidiksi tulemisen jälkeen kaikki on ollut vain turhaa. Kai minä voisin, mutta eihän se ole edes oikeasti totta.

Totta on, että elin tuon hetken jälkeen monta vuotta tasaista perhe-elämää, jota mielessäni kutsuin perunamuusia ja sinistä lenkkiä -elämäksi. Totta on, että masennukseni aaltoili ja on aaltoillut aina - ennen ja jälkeen tuon kulminaatiopisteen. Totta on, että minulla on krooninen eksistentiaalinen kriisi - en löydä mieltä enkä järkeä koko tästä maailmasta, yhteiskunnasta, ihmiselämästä. Mihin me tällä kaikella pyrimme? Miksi me pyristelemme ja työskentelemme kuin muurahaiset rakentaessamme jotain, mikä kestää vain häviävän hetken maailmankaikkeudessa? Miksi elämää ylipäänsä ikinä syntyi? Se tuntuu lähinnä mokalta, luontoäidin virheeltä.

Mies kutsuu minua Ihaaksi. Ihaa kai minä olenkin. Istun mehevässä ohdakepellossa vatsani täynnä, mutustellen aina vain lisää ohdakkeita, ikuinen sadepilvi pääni päällä.

Kunnes osaan taas tarttua hetkeen, unohtaa maailmankaikkeuden ja keskittyä vain siihen mitä on. Kaunis kesäpäivä, aurinko paahtaa siniseltä taivaalta, koira makoilee jaloissani, kaksi muuta loikoilee sohvalla. Olen onnistunut kasvattamaan kaksi ihan suhtkoht käypäistä lasta aikuisiksi (olen heistä suunnattoman ylpeä, he ovat upeita ihmisiä, mutta tiedostan kipeästi sen, miten paljon olen heille siirtänyt taakkaa tahtomattani, miten paljon he elämänsä kanssa kamppailevat, koska äiti ei ole tasapainoinen).

Olen lomalla, mieskin on kohta lomalla, ja vaikka elämämme on yhtä vuoristorataa kaikkien ollessa enempi tai vähempi off, on elämämme sentään aika pirun hyvää elämää. Vaikkei tällä kaikella syvempää tarkoitusta olekaan.