Näin unta kauan sitten kuolleesta pupustani. Pupusta, jonka jouduin antamaan pois mennessäni exäni kanssa naimisiin. Se eleli maalla onnellisena vielä muutaman vuoden sen jälkeen, mutta minä en ehkä koskaan päässyt eroon siitä tuskasta, että olin hylännyt rakkaan pupuni, joka luotti minuun. Olin pettänyt sen ja antanut sen pois. Pupun kuolemasta on varmaan jo parikymmentä vuotta. Se - kuten ensimmäinenkin pupuni - elää sydämessäni ikuisesti.

Viime yönä tuo pupu, tuo pois antamani, vieraili unessani. Olin jumissa kommunistisessa Tallinnassa, olisin voinut paeta helposti, jos olisin jättänyt pupun jälkeeni, jättänyt sen asuntoon ja lähtenyt itse turvaan. Unessa tein sen oikean päätöksen. Ilmoitin, etten lähde minnekään, jollen voi ottaa pupua mukaani. Rutistin sen syliini ja lupasin, etten jätä sitä.

Ei riitä, että olen antanut pois tuon yhden pupun. Olen antanut pois myös kaksi kissaani - lasteni kissaa. He eivät ehkä ikinä anna minulle anteeksi sitä, että valitsin kissa-allergisen miehen kissojen sijaan. Ehkä pieni pala minusta ei anna sitä itsellenikään ikinä anteeksi, enkä silti silloinkaan nähnyt muuta vaihtoehtoa. Olin rakastunut, ihmiseen, joka elää paljon pitempään kuin kissat. Halusin elää elämääni ja kissat kärsivät jatkuvasta yksinolostaan.

Sanon itselleni, että tein oikein. Olen naimisissa, olen onnellinen - niin onnellinen kuin rikkinäinen minäni osaa olla. Silti poden kissasyyllisyyttäkin ja minulla on niitäkin ikävä. Lapset olivat vain vuotta aiemmin joutuneet kohtaamaan vanhempiensa eron. Sitten lähti kissat. Voi miten paljon olen heitäkin valinnoillani rikkonut! Syyllisyydentunteeni ei tunne rajaa! Ei, vaikka yritän sanoa itselleni, että kipeitä asioita tapahtuu elämässä ja moni on menettänyt enemmän ja kaikki joutuvat kohtaamaan menetyksiä.

En usko että tekisin toisin, juuri mitään elämässäni, vaikka aikaa voisi kelata taaksepäin. En varsin kadu valintojani - se on melko turhaa. Tunnen kuitenkin syvää ikävää ja syyllisyyttä siitä, miten olen omilla teoillani satuttanut muita. Ennen kaikkea varmaan lapsiani, sillä veikkaan, että kissat ja pupu eivät kovin pitkään minua muistelleet vaan jatkoivat elämäänsä onnellisina siellä missä olivat. Pupun näin niin tekevän, kissoista voin vain toivoa ja uskoa, sillä en oikeasti tiedä.

Kuinka syvästi voi ihminen tuntea! Kuinka paljon itseään piinata muistoilla! Joskus mietin, tunsiko oma äitini puoliakaan minun tuntemastani syyllisyydestä, kun viimein aikuisena konfrontoin häntä niistä vääryyksistä, joita hänen kanssaan koin. Äiti pyysi anteeksi, muttei koskaan selittänyt tekojaan. En voi koskaan tietää, oliko anteeksipyyntö vain tapa korjata suhtautumiseni häneen sillä hetkellä, vai oliko äiti oikeasti pahoillaan. Ei sillä ehkä ole väliäkään enää, sillä minä tiedän antaneeni äidille anteeksi.

Äidin kuoleman jälkeen pintaan pulpahteli muistoja, jotka olin painanut pois. Kipeitä muistoja muoruudestani ja aikuisuudestanikin äidin kanssa. Kaikesta siitä, millä äiti minua satutti, millä äiti minua tuhosi. Isoäitini, monella tapaa hajottava hänkin, mutta minulle kuitenkin ensisijaisesti henkinen turvapaikka, oli hänkin jo poissa. Olin rikki, olin palasina, tunsin syöksyväni mustaan aukkoon tornadon riepottelemana.

Köysi, jonka varassa olin roikkunut äidissä kiinni - napanuora, if you wish - oli katkennut viimein. Koko aikuisuuteni olin sitä yrittänyt nyrhiä poikki tylsällä puukolla, sohien sokkona. Äidin kuolema katkaisi sen viimeisenkin langan, jonka varassa vielä olin. Olin vapaa! Jalkojeni alla ei kuitenkaan ollutkaan maa, vaan aloin pudota, syöksyä kohti varmaa kuolemaa muistojen pommittaessa minua pudotuksessani kuin myrkkynuolet intiaanien jousista.

Onneksi pääsin terapiaan silloin kun pääsin. Terapeutin avulla selvisin. Terapeutti oli kuin laskuvarjo, hidasti pudotukseni hallituksi. Terapeutti oli kuin lääkäri, joka yksi kerrallaan auttoi minua vetämään myrkkynuolet irti, päästämään niistä irti niin etteivät ne enää minua voi satuttaa. Olen jaloillani, omilla jaloillani! 

On ehkä kornia sanoa se näin, mutta on oikeasti paljon helpompaa - ainakin minunkaltaiselleni - päästä irti vääryyksistä joita olen itse kohdannut kuin päästä irti vääryyksistä, joita olen itse tehnyt. Syyllisyys elää sisälläni ikuisesti, sillä haluaisin jotenkin korjata sen niille, joita olen satuttanut, mutten pysty. Heidän pitää käydä itse läpi oma limbonsa, kuten minä kävin omani äitini suhteen. Ja minä saan kärvistellä omassa omien valintojeni aiheuttamassa limbossa ehkä loppuelämäni.

Ehkä jonain päivänä lapseni sanovat minulle, että olen armahdettu. Että he ovat antaneet minulle anteeksi. Ehkä olen silloin jo kuollut.