Mitä enemmän tutkin neurodivergenssiä - ADHD:ta (joka alkaa olla itselleni aika tuttu juttu jo) ja autismia, sitä vahvemmin näen olevani myös autistinen, samoin kuin lapsenikin. Mitä enemmän näistä luen ja näitä itsessänikin tutkin, sitä vahvemmin koen, että psyykkiset häiriöni ja oireiluni ovat vain manifestaatio, syvemmän juurisyyn näkyviä jälkiä. Alistetun autismin ja ADHD:n aiheuttamia psyykkisiä ongelmia ja aivojen toimintahäiriöitä.

Neuro-psykiatrisissa(kin) tutkimuksissa jäädään aivan liian helposti kiinni siihen, mikä on helppo tunnistaa ja nähdä. Ahaa, sinulla on sosiaalisten tilanteiden pelko/sosiaalinen ahdistuneisuus, epävakaa persoonallisuushäiriö, vaativa persoonallisuushäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (joksi määrittämätön ahdistukseni muuttui tässä ADHD-prosessin aikana)... mitänytkaikkea-lääkitäänköniitä? Vähän niinkuin nenäsuihke tukkoiselle nenälle. Helpottaa oireita kemiallisesti, muttei lähesty millään muotoa niiden SYYTÄ.

Mistä toisaalta päästään sitten seuraavaan ajatukseeni, sanaan HÄIRIÖ. Autismikirjon HÄIRIÖ. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden HÄIRIÖ. Neurologisesti poikkeava leimataan diagnostiikassa kehityshäiriöiseksi. Entä jos sittenkin olen vain erilainen? En itse koe, että erilaisuuteni olisi HÄIRIÖ, vaikka oikeasti vasta opettelen sen kanssa elämään. Se on erilainen VAHVUUS, jos sen saa hyväksyä ja siinä saa kasvaa. 

Äitini kyllä kovasti yritti kaikkea poikkeavuutta kitkeä minusta pois. Ensin fyysisellä kurituksella, sitten verbaalisella väkivallalla - sillä sellaisena minä sen "järkeeni vetoamisen" koin. Manipulaatioksi ja henkiseksi väkivallaksi. Jos et ole oikein, olet väärin enkä voi sinua hyväksyä. Kuten aiemmin jo kirjoitin: 

Niin, jotta opinhan minä niinsanotusti käyttäytymään. Vetämään ylleni maskin, joka takasi, ettei tullut rangaistuksia. Sillä vaikka kasvatusneuvolan myötä mutsi lakkasi läimäyttelemästä, verbaalinen manipulaatio sen jälkeen oli melkoista näin jälkikäteen muisteltuna. Mutsi omien sanojensa mukaan alkoi "vedota järkeeni", mutta enemmän ehkä kyllä tunteisiini ja seurausten pelkooni. Vaikka lapsuuteni oli näennäisesti turvallinen, minut kasvatettiin pelolla. Seuraamusten pelolla.

Kasvatusneuvolan tekstipätkä kertoo omaa karua kieltään lapsuudestani:

Mutsi oli "oppivainen": kun ymmärsi, ettei lyömistä sosiaalisesti hyväksytä, vaihtoi keinonsa sellaiseksi, mikä kestää päivänvalon. Omalta kantiltani se oli vain väkivallan muodon muutos.

Niin jotta mitä tällä vanhojen kaivelulla oikein haen? No sitä ymmärrystä ja vahvistusta sille ymmärykselle, joka tässä viime aikoina on päätään nostanut (saman vanhojen kaivelun myötä), että iso syy epävakaudelleni ja ennen muuta häilyvälle minäkuvalleni, jatkuvalle itseni etsimiselle ja määrittämisen tarpeelle (mitä nytkin toki teen), on varhaisessa lapsuudessa syntynyt naamio. Se ulkokuori, joka käyttäytyy kuten pitää ja sisäistää kaikki äidin opit ja neuvot ja vaatimukset. Se naamio, joka kätkee taakseen erilaisuuteni. Joka lopulta katkaisi sillan sisäisen ja ulkoisen minän väliltä.

Mites ne Id, ego ja superego menikään? 

Meni niin tai näin, olen alkanut ajatella, että sellainen pinnallinen epävakaiden toimintamallien "korjaaminen", pyrkimys muuttamaan ajattelua ja säätelemään tunteita ulkoisesti, ei ehkä ole se, mitä tarvitsen ja mikä joskus maailmassa ehkä tuottaisi tulostakin. Ei. Haluan löytää itseni maskin alta, riisua naamioni, olla minä. Hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.

"Tosikkona", joka ei oikeastaan ymmärrä eikä siedä kiusoittelua. Ihmisenä, joka tarvitsee runsaasti omaa aikaa ja tilaa, jottei ylikuormittuisi. Outolintuna, joka ei voi sietää tiettyjä tekstuureja ollenkaan - suussa, sormissa, missään. Siivouskyvyttömänä addina, joka ahdistuu siitä, että suuresti tarpeelliset siivoojat koskevat henkilökohtaisiin tavaroihin. Sentimentaalisena tyyppinä, joka säilyttää vanhoja toimimattomia kyniä, koska ne ovat tärkeitä. Aikuisena, joka rakastaa pehmoja ja söpöjä asioita ja koristelee oman tilansa kaikenlaisella lapsellisella. Ihmisenä, joka ympäröi itsensä rakkaiden valokuvilla, koska ne auttavat objekti- ja tunnepysyvyyden haasteissa. Levottomana ja herkästi tylsistyvänä ihmisenä, joka ei siedä muutosta, etenkään adhoc-muutoksia suunnitelmissa. Tyyppinä, jonka sisin lepää parhaiten katseen kiertäessä rakkaiden esineiden (pehmot, koristeet, KIRJAT) yllä. Liki viiskymppisenä naisena, joka pelkää jatkuvasti toimivansa väärin (ja aiheuttavansa jonkin vaaratilanteen) kanssakäymisissä ihmisten kanssa, koska en luota kykyyni arvioida ihmisiä - uskon pelkkää hyvää, mutta järkeni tietää, että maailmassa on paljon pahaa, enkä tiedä miten erotan milloin pitäisi pelätä pahinta ja milloin voi luottaa. Yksilönä, joka herkästi kopioi ja sisäistää muiden mieltymyksiä. 

Tuota listaa lukiessa näkyy aika moni "psyykkinen häiriö". Sosiaalinen ahdistus, OCD ja HSP ainakin. Väitän niiden pohjaksi autismiani. Haluan pysyvyyttä ja turvallisuutta (vaikka ADHD puolestaan kamppailee sitä vastaan, koska tylsää!). Tuntoyliherkkyys on autismissa hyvin tyypillistä. Tarvitsen säännömukaisuutta, vaikka se on ihan tappoa ADHD:n mielestä. Ja niin edespäin. Sisimpäni on ADHD:n ja autismin piirteiden taistelukenttä.

INFP-persoonallisuuteni on tietenkin kaiken summa. Ja sieltähän voi myös tunnistaa helpostikin autismin piirteitä nyt kun asiasta jotain ymmärrän. Mm. idealismini: autismissa on hyvin tavallista ottaa asiat sellaisina kuin ne esitetään. Sinisilmäisyys ja usko siihen, että maailma ja sen ihmiset on oikeuden- ja totuudenmukaisia, että yhteiskunta toimii eettisesti ja moraalisesti kestävällä tasolla. Ja että jos näin ei jossain kohti olekaan, siinä täytyy olla virhe, koska eihän se VOI olla mitenkään muutenkaan. Autistit ovat tyypillisesti hyvin sinisilmäisiä. Niin minäkin, vihreistä silmistäni huolimatta. Ja kun tarpeeksi tulee takkiin ja/tai varoitellaan pahimmasta, se aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta toimia MISSÄÄN ihmisten kanssa. >> Sosiaalinen ahdistuneisuus.

Haluan olla ylpeästi "normaali seepra" (tai tapauksessani: musta yksisarvinen). En ole epäonnistunut hevonen. Haluan löytää itseni naamioni alta. Uskon vahvasti, että sitä kautta myös epävakauteni rauhoittuu.