Emotionaalinen intimiteetti (emotional intimacy). Yksi kestävän parisuhteen kulmakivistä. Kyky luottaa, ettei toinen satuta, vaikka kertoisit kuinka intiimejä asioita. Kyky jakaa tunteita, syviäkin asioita. Luottamus ja kunnioitus. Toisen tunteminen. Ei vain asioiden tietäminen toisesta, vaan kyky tuntea toisen tunteet. Yhteys.Kyky olla yhteydessä toiseen ihmiseen. Sinä täytät minun emotionaaliset tarpeeni, minä täytän sinun.

Kirjoittelin 18-vuotiaana päiväkirjaani: 

"Mun maailmani on vähän järkkynyt. Enkä oikeen osaa sanoa miks. Toisaalta mä oon kauheen onnellinen ja elämänilonen ja –halunen ja kaikkee, mut toisinaan tuntuu tyhjältä, sisällöttömältä ja turhalta kaikki ponnistelu minkään suhteen niin ettei enää huvittais elää, tai pikemminki olla olemassa. Mul on kai kummiski traumoja noitten erosta. Suurempia ku olin kuvitellu. Se on alitajuisesti ollu mulle raskasta. Mä vaan en oo huomannu ja nyt se tulee vähän kerrassaan esiin. Jotain mussa on rikki."

Kirjoitin myös:

"Äskettäin [poikakaveri] oli täällä ja se luki tätä päiväkirjaa. Ei se mua suuremmin surettanu, vaikka kyl mä itteni vähä alastomaks tunsin. Kovin kuvaavaa tosin oli, kun se saapui sen rukouksen kohalle: mun eka reaktio oli: ”sitä et lue!” Kummiski se on just se alue, jossa meiän pitäs suurin yhteys kokea."

Niin, olin siis silloin kovasti uskovainen. Se osa minusta oli sitä syvintä minua. Kelle muulle sitä syvimmät juttunsa kertoisi, kuin Jumalalle? Lähimmälle ystävälle, voisin kuvitella. Elämänkumppanille, voisin kuvitella. Niin ainakin nykyisin teen. Silloin nuorena se oli se päiväkirja ja Jumala, rukouksissani. 

Maailmani, sisimpäni oli rikki. Enkä edes tiennyt, miksi. En osannut mitenkään yhdistää pahaa oloani ja jatkuvaa tyhjyyden tunnetta äitiini. Näen sen päiväkirjoissanikin, miten hän käytti minua emotionaalisesti hyväkseen. Miten hän manipuloi minua ja sai minut tekemään asioita joita en halunnut tehdä ja tuntemaan syyllisyyttä, vaikkei syyllisyyttä olisi tarvinnut tuntea. Uskovaisenakaan en ollu tarpeeksi hyvä. Eikö Jumala minulle riittänyt, täyttämään sen tyhjyyden?

En uskaltanut juuri tuota puolta itsestäni näyttää, kenellekään, en edes poikaystävälleni, jonka kanssa suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Ei osannut hänkään sisintään avata. Ei kai ihme, ettei se sitten kestänyt. Rakennettiin suhteemme nahkasohville ja kivoille autoreissuille. Olihan se kivaa aikansa, kunnes se tyhjyys tuli ja nielaisi. Eroomme mennessä oltiin opittu vähän siitä jakamisesta, mutta vain vähän.

Kovien koulujen kautta aloin selvitä äitini aiheuttamasta läheisriippuvuudesta, tuosta emotionaalisen yhteyden blokkaajasta. Kovien koulujen kautta opin rakentamaan suhdetta emotionaalisen intimiteetin, tunneyhteyden päälle, läheisriippuvuuden sijaan. Vieläkin taistelen, vieläkin se välillä pyrkii pintaan. Mutta taistelen. Tiedän jo jotain paremmasta, siitä terveestä tavasta olla suhteessa. Ja luotan nykyiseen puolisooni. Ja kun oikein ahdistaa, kerron siitä hänelle. Yhdessä rämmimme eteenpäin.