Minua on monesti kuvattu määrätietoiseksi. En ole koskaan kuitenkaan kokenut sen kuvaavan minua oikeasti, sillä ennemmin minusta tuntuu, että ajalehdin elämässä sinne minne virta vie, niinkään jaksamatta soutaa tai huovata jos ei virta viekään juuri oikeaan suuntaan. En aseta kiinteitä päämääriä, vaan määränpääni muuttuvat virran heitellessä minua kivikkoisessa koskessa, uomien muuttaessa suuntaa ja haarautuessa. Minulla on päämääriä, mutta ne muuttuvat minun mukautuessani olosuhteisiin.

Pakkomielteinen, olen kyllä. Impulsiivinen ja impulssieni kanssa obsessiivinen. Kun saan päähänpiston, en päästä irti ennen kuin joko olen sen toteuttanut tai aikaa on kulunut niin paljon, että impulssi on mennyt ohi. Olen ehkä korvannut alkuperäisen idean toisella, olen ehkä havainnut jonkin muun paremmaksi tai helpommaksi tieksi tai asiaksi. Olen ehkä takonut päätäni seinään, kunnes kovaan kallooni on ujuttunut ymmärrys, ettei haluamani ole mahdollista ja olen suunnannut pakkomielteisen energiani toisaalle. 

Siinä on hiuksenhieno raja, lopultakin. Siinä, oletko määrätietoinen vai pakkomielteinen tai milloin määrätietoisuus muuttuu pakkomielteeksi. Ero siinä kuitenkin on.

Kirjoja lukiessani luen ihmisistä, jotka määrätietoisesti pyrkivät elämässään jonnekin. Jotka ovat lapsesta saakka halunneet tehdä työtä jossakin, tulla "isona" joksikin, ja vaikka eteen tulisi kuinka monta estettä, tai vaikka tie vaatisi kuinka paljon työtä ja jopa uhrauksia, he saavuttavat unelmansa. Teen työtäkin sellaisten ihmisten kanssa, joilla on päämääriä. Jotka pyrkivät aktiivisesti eteenpäin, paremmiksi ja noteeratummiksi.

Minä? Minun ensisijainen päämääräni on kyetä tekemään nykyinen työni riittävän hyvin. Ei niin että työnantaja on tyytyväinen, vaan niin että itse olen tyytyväinen. Ja se on sidoksissa puolestaan siihen, että voin häpeämättä esittää työni ja osaamiseni kenelle tahansa. Ehkei se ole pieni päämäärä, mutta ei se ole isokaan. En jaksa pyristellä ollakseni enemmän kuin mikä luontevasti ja suhte helposti käy. 

Osittain tämä eräänlainen päämäärättömyyteni (siis kaikessa elämässä, ei vain työ-) lienee jonkinlaista itsesuojeluia sekin. Jos en pyri mihinkään suureen, ei minua voi punnita ja köykäiseksi havaita. Ehkei kirjanikaan siksi ikinä valmistu. Tai ehkä vain siksi, että minulta puuttuu myös pitkäjänteisyys. 

Missä se pakkomielteisyys sitten näkyy, jos ei se toimi määrätietoisuuden apurina? Pienissä asioissa. Siinä, miten käännän kaikki mahdolliset ja mahdottomat kivet ja polut mielessäni jos saan päähäni jotain haluta - kuten vaikka ostaa juuri tietyt talvisaappaat JUURI NYT, vaikka kauppa on jossain ihan muualla kuin reittini varrella. Teen aikaa. Järjestelen aikaa kuin tetriksen palikoita. Tai saan (sisäisen) itkupotkuraivarin, jos ei parhaista yrityksistänikään huolimatta onnistu. 

Miten sen siis määrittelisin. Määrätietoinen jatkaisi yritystä toista reittiä. Pakkomielteinen puskee ja puskee kunnes joko pääsee läpi tai joutuu luovuttamaan, kun ei voi puskea enempää. Pakkomielteisesti määrätietoinen kai yhdistää nämä ja puskee sitä toista reittiä sitten, vaikka seinä tulisi sielläkin vastaan (ja yrittää toista reittiä vasta kun on puskenut tarpeeksi). 

OCD on sitten vielä jotain ihan muuta. Pakkomielteitä, jotka häiritsevät elämää, kun ei voi astua viivoille (ihan totta!), tai kun ahdistuu siitä että valokuvakehys on vähän vinossa, koriste-esine vähän poissa paikaltaan, yksi nenäliinapaketti on hyllyssä väärinpäin, tai juomalasi ei osu kauniisti pöytäliinan kuvioihin.